Mantan päiväkirja

Kössin tallin piha oli autio, kun sininen relluni kaarsi pihaan. Lainatraikku kallistui ja suoristui lyhyessä mäessä ja tarhoissa oleilevat hevoset nostivat päitään seuratakseen toimitusta. Auton sammuttua astelin avaamaan traileria, jolla armas tammani oli matkustanut Kuopiosta. Manta kolisteli jo malttamattomana ja korvia vihlova hirnahdus tuntui täräyttävän tärykalvot.
“Odota nyt hölmö. Pääset ihan just”, mutisin ja kalina lakkasi hetkeksi. Sitten se alkoi uudestaan kahta kauheampana ja pudistelin päätäni yrittäen saada trailerin kiinnipito virityksen auki. Silta laskeutui alas tömähtäen ja kiitin ylempiä voimia siitä, että olin älynnyt sitoa Mantan kunnolla kiinni etupuomiin – tamma olisi nimittäin varmasti peruuttanut ihan ominkin avuin trailerista, ellei naru olisi ottanut vastaan. Mantan turhautunut puhahdus kaikui etuosasta ja hipsin nopeasti irrottamaan venksaalajan ennen kuin se ehtisi satuttaa itseään.

Villaloimi vinossa, suojat repsottaen ja tukka heinäisessä pörrössä Manta katseli uutta kotiansa. Olihan se melko suuri muutos siltä kivalta (maneesilliselta) yksäritallilta, jossa tamma oli kuopiolaisena asunut, mutta itsehän en enää ajelisi yhtäkään neljänkymmenen kahdeksan kilometrin tallimatkaa. Eikä sievä pieni navettatalli nyt niin paha voisi olla? Lämmintä vettä tuli hanasta ja Mantankin tarhausaika piteni ainakin kolmella tunnilla, jollei enemmälläkin. Toki pitäisi ehkä vähän sisuuntua talven pakkasia ja syksyn pahimpia sateita varten, mutta liinakko nyt ainakin sopisi paikkaan kuin nenä päähän. Se kun näytti jo valmiiksi juuri sellaiselta takapihan ratsulta ajattelin huvittuneesti, kun yritin korjata vinoon päässyttä loimea.

Sara Vasankari, jonka kanssa olin tallipaikasta keskustellut oli jättänyt viestillä ohjeet oikeasta karsinasta ja paikasta, johon Mantan huikean suuren tavara määrän voisi jäättää. Ysiboxin ovi aukesi narahtaen ja into piukeana höseltävä tamma melkein singahti sitä haistelemaan ja tutkimaan. Epämääräinen ölinä kantautui aina välillä korviini kun marssin takaisin autolle hakemaan kamoja ja takapenkillä torkkunutta Maukkaa. Koira venytteli iloisesti häntäänsä heiluttaen, kun kytkin sen kiinni valjaistaan ja keräilin harjaboxia, ikeakassillista loimia ja suitsia takakontista. Saran ohjeita noudattaen tieni vei vintille. Tai siis olisi pitänyt, jos en olisi ensimmäisenä marssinut itsevarmana rehulaan. Portaidenkin etsiminen vei hetken ja päästyäni vihdoin oikeaan paikkaan huomasin tiputtaneeni Mantan suitset kassin päältä matkan varrelle.

Kun tavaroiden purku (hetkellinen hukkaaminen ja levittely) oli onnistuneesti suoritettu loppuun seisoin Mantan karsinan edessä. Maukka hyppäsi ovea vasten ja tamman pää kääntyi nopeasti haistamaan tuttua talliapulaista. Kädet ristissä rinnallani pohdin mitä liinakon kanssa tekisi. En viitsisi jättää sitä huomiseen asti karsinaan, mutta muihin tutustuttaminen ilman muita tuntui jotenkin hassulta. Niinpä pistin Saralle nopean kysymyksen ja sidoin Maukan hihnastaan kalteriin. Mantankin sitaisin nopeaa harjausta varten samaan paikkaan ja otin vielä villaloimenkin pois. Tamma tuntui olevan jo ainakin karsinassaan täysin kotonaan, eikä tunnin takaisesta vehtaamisesta ollut jälkeäkään. Epäilin kuitenkin tilanteen muuttuvan sillä siunaaman sekunnilla, kun liinakko pistäisi kavionsa ovesta.

Epäilykseni myös osui oikeaan kun talutin Saran vahvistuksen saatuani Mantaa pihamaalle. Lyhyen mäen takaa avautuva näkymä kahteen isoon metsätarhaan ja pihattoon sekä samalla uusiin hevosiin sai tamman pasmat sekaisin siihen malliin, että totesin olleen hyvä ideä jättää Maukka Mantan uuteen karsinaan odottamaan. Saran väsäämä välilanka tammojen puolen tarhassa oli hyvä tapa antaa Mantan sekoilla pahimmat pöllöenergiat ennen kuin tamma pääsisi muiden kanssa samalle puolelle. Kirjava puoliveritamma ja kaunis rautiaanpäistärikkö kylmäverinen tuijottelivat Mantaa kilvan ja aina välillä kaikuvat kiljahdukset ja inahdukset saivat minut toivomaan, että olisin sittenkin hankkinut ruunan.

Aikansa mölistyään tammojen yhteiselo vaikutti lähtevän käyntiin ihan hyvänmallisesti. Eihän sitä toki tiennyt miten ryhmä tulisi toimimaan laumana, mutta vajaan tunnin seurattuani toimintaa totesin olevan turvallista alkaa tekemään lähtöä. Manta tai kukaan muukaan ei ollut saanut kuolettavaa iskua kaviosta ja tammat hamuilivat melko rauhallisesti syksyn viimeisiä vihreitä. Maukka sai tulla seurakseni, kun kävin nopeasti katsomassa tavaroiden paikalla olon ja tsekkasimpa myös minkälainen kenttätarjonta paikalla oli. Tutustumiskierroksen päätteeksi nappasin vielä äidille kuvan Mantasta tarhakavereidensa kanssa. Äitiparka oli huolehtinut kovasti tamman sopeutumisesta neljänteen muuttoon reilun vuoden sisään, vaikka olin kovasti yrittänyt selittää, että joku Mantan kaltainen sosiaalinen perhonen selviäisi kyllä ihan hengissä.

Oli kenties ensikertalaisen tuuria, että ehdin tallille vasta kun kello näytti puolta seitsemää. Tarkoituksenani oli ollut ehtiä hoitamaan liikutusta valoisan aikaan, mutta työt olivat tulleet tielle ja näin ollen auto pysähtyi Kössin pihaan vasta illan hämärtyessä. Luultavasti siihen mennessä kun pääsisin selkään asti ulkona näkisi lähinnä otsalampulla. Manta hörähti astellessani tarhaa kohti. Luultavasti tamma odotti iltaheiniä tai muuten vaan herkkuja, liinakko kun ei juuri muuten kuin ruoan perään huudellut. Karvas pettymys odotti kun otin vain tamman kiinni ja Manta lähti perässäni kohti tallia ja hoitamista.

Toissapäivänä Manta oli viettänyt koko päivän tarhakavereihin tutustuessa, enkä ollut ehtinyt edes kävelylenkillä käydä sen kanssa. Eilen sen sijaan olimme käyneet tsekkaamassa lähimaastoja maastakävelyn muodossa. Manta oli tyypilliseen tapaansa ollut kovasti menossa ja käsissä tuntui edelleen vastaan vetotreeni. Käytöskoulun aloittamista olin pohtinut lenkillä useasti, sen verran sikapossun tavalla tamma veti vastaan lukuisista pyynnöistäni huolimatta. Nyt olin ajatellut käydä korkkaamassa kentän lyhyen hölkkäilyn muodossa ja toivoin todella, että edes yksi vanhoista kentän valoista olisi kunnossa, eikä tarvitsisi pilkko pimeässä huuhailla. Manta nuokkui rauhallisena, kun heitin satulan selkään ja suokki heräsi horteestaan kiinnittäessäni omaa kypärääni.

Olin kiitollinen, ettei Hannuksentien liikenne ollut millään tapana verrattavissa minkään maailman suurteihin, kun hipsimme Mantan kera siitä yli. Tallin valot valaisivat pieniä viipaleita maasta ja muuten lähimetsä alkoi pikkuhiljaa vaipua hämärän peittoon. Eteensä kuitenkin näki vielä ihan hyvin, joten nousin selkään helposti ja patistin tammani liikkeelle. Alusta asti oli selvää, että Manta oli päässyt hieman kankeaksi vähäisemmän liikunnan ansiosta. Vertyessään ratsastettavuus kuitenkin parani jonnin verran ja tyypillinen höyryveturin kaltainen työmotivaatio nosti taas päätään. Ravi tuntui aavistuksen ponnettomalta, mutten jaksanut ruveta vaatimaan enää tässä vaiheessa iltaa kovin suuria nappisuorituksia. Pääasia oli, että Manta pääsi liikkumaan ja purkamaan hieman sitä patoutunutta energiaa mikä uusien kavereiden tapaamisesta ja kävelylenkeistä oli aiheutunut.

Humppailua lopetellessa enää taivaalla näkyi pieni valoviiru siellä mihin aurinko oli laskenut, eikä himmeä vanha valo valaissut aivan koko kentän pituudelta. Onnekseni Manta oli kaikkea muuta kuin säpsy, eikä liinakko jaksanut ottaa stressiä vaikka metsään päin katsoessa näkyikin lähinnä mustaa. Itseäni jotenkin hieman karmi pimeyden liikkumattomuus, mutta eiköhän Manta ilmoittaisi mikäli puskissa liikkuisi vaikka murhaaja. Ainakin toivottavasti se huomaisi? Muuten pitäisi ehkä olla huolissaan, että se oli päässyt jotenkin ihan pullamössöytymään vaistojensa kanssa. Ohjasin tamman kohti lyhyttä tienpätkää tallille ja yritin esittää, etten yhtäkkiä tuntenutkaan jokaista pientä rasahdusta kylminä väreinä.
"Milläköhän ilveellä me selvitään, kun tulee oikeesti pimeetä?" mumisin Mantan säkää rapsutellen aavistuksen huvittuneena omasta pelkuruudestani.

Tallin valot odottivat kutsuvina ja hyppäsin alas selästä oven edessä. Ohjat kaulalla talutin Mantan ysikarsinaan ja vastapäisen boxin asukki tervehti hörisemällä. Kirjava ponitamma oli suloinen tapaus ja sen tallissa olemisesta päättelin iltatallin alkaneen. Ajatuksesta seuraavana sekuntina myös ovi kävi uudestaan ja sisään asteli tummahiuksinen mies perässään kirjava puoliverinen, jonka tunnistin pienellä muistin pinnistyksellä Eikaksi ja Letuksi.
"Heissan! Mä voin hoitaa Mantalle iltaruuat ja veden", huikkasin ja vastauksena mies käänsi hieman säikähtäneen näköisenä katseen meikäläistä kohti.
"Sori, en kai säikäyttänyt?" kysyin pahoittelevasti ja mies mumisi jotain epämääräistä heilauttaen kättään. Oletin sen tarkoittavan jotain sen suuntaan, että "joo, mutta ei tässä mitään" ja jatkoin hoitotoimiani.

Mantan oltua valmis yöpuulle kävin tekemässä iltamössöt sokerittomasta täysrehusta ja viskasin sekaan vielä mesiangervon lisäksi pari kuivaa leivän kannikkaa. Tamma rouskutteli niitä tyytyväisenä, erotellen ensin leivät ja imaisten sitten vasta herkkupuuron kitusiinsa. En toki ollut aivan varma oikeasta mausta, mutta antaumuksellisesta maiskuttelusta ja sotketusta turvasta päätellen se oli ihan maistuvaa tavaraa ainakin Mantan mittapuulla. Vesien tarkistuksen jälkeen setvin vielä tamman hännän viimeistäkin jouhta myöten antaen sille samalla illan viimeiset rapsuttelut. Sitä en vain ihan ymmärtänyt miten ihmeessä Manta oli onnistunut keräämään lyhyen treenin aikana sen kauhean määrän risuja matkamuistoiksi.

Sade ropisi lehtiin ja vaimea tuuli vihmoi oksia, kun käppäilimme Mantan kanssa pitkin maastopolkua. Ratsastushousut liimautuivat reisiin ja liinakon korvat lerpattivat sivuilla estääkseen vetisen kuulon. Oma mieleni ei juuri tamman ilmeestä eronnut. Kosteus tuntui etsityvän oikein tarkoituksella luihin ja ytimiin asti, vaikka olin vuorannut itseni kahdella kahdella paksulla villapaidalla ja sadetakilla. Rinnalla hyppelevä Maukka sen sijaan tuntui iloitsevan mutavelliä aiheuttavasta kelistä ja odotin kauhulla sitä hetkeä, kun minun pitäsi nostaa rapainen karvakasa auton takapenkille. Ehkä pitäisi pikahuuhtoa koko koira tallin hanan alla ja ottaa joku Mantan loimista pyyhkeeksi sillä verukkeella, että vien sen kotiin korjattavaksi? Luultavasti tekisin juuri niin, kun koira juuri pyöri yltäpäältä vesivellissä.

Tie piti onneksi hyvin vaikka vettä olikin tullut jo muutaman tunnin ajan ja siirsin Mantan raviin. Kevennystä en ajatellut edes yrittäväni, sen verran ällöttävän märältä tuntui litisevä ja lotiseva satula ja vaatteet päälläni. Ensi kerralle pitäis varmaan varustautua jollain koko vartalosukalla, joka kestäisi vettä. Lätäköt tiellä läsikyivät, kun aavistuksen herännyt Manta nosteli koipiaan. Se oli sopeutunut Kössin tallille hyvin ja ollut nopeasti hyvää pataa tarhajenginsä kesken. Pärskäyksen saattelemana tamma hidasti kuuliaisesti käyntiin juurakkoista alamäkeä kohti ja nojasin aavistuksen taaksepäin tasapainon säilyttämiseksi. Maukkiksen häntä vilahti hetkeksi pusikkoon ja vihellyksestä se sinkaisi yhtäkkiä viisi metriä edestä päin. Manta ei tyyppilliseen tapansa korvaansa lotkauttanut – oikean puskaratsun tapaan se vain jatkoi kavioidensa asettelua sopiviin kohtiin luovien tietä alaspäin.

Maastolenkin päätteeksi olin luultavasti jokaista vaatekappaletta myöten litimärkä. Reissu oli kuitenkin ollut mukava, vaikkei sää nyt ollutkaan mistään parhaasta päästä. Aittajärven ruska oli kaunista ja epäilin sen vain paranevan tästä vielä jonkun viikon ajan, mikä kannusti lisämaastoiluun. Takaraivossa kuitenkin kummitteli pieni ajatus ajan riittävyydestä. Kotona riittäisi päntättäävää ja siivottavaa, eikä pitemmät tallireissut tulleet pitemmän päälle mitenkään kuuloonkaan. Kuopiossa auttamassa oli ollut tallikaveri, joka oli ottanut Mantan liikutuksen kontolleen aina välillä, mutta nyt Iines ei ymmärrettävästi venynyt kahdelle tallille päivän tuntien ollessa rajatut.

Kaipa se oli siis myönnettävä, ettei tallivuorojen, hevosen, koiran ja opiskelujen hoidosta, sekä siinä sivussa vielä elämän ylläpidosta selvinnyt aivan yksin. Olin pohtinut vakituisen hoitajan hakemista jo aikaisemmin, kun tamma Manta asui vielä Kuopion puolella ja ajatus oli siitä vain vahvistunut. Apulainen tamman kanssa mahdollistaisi paitsi pienen huilaamisen, myös mahdollisuuden rennompiin kisamatkoihin, kun ei tarvitsisi hoitaa kaikkea itse. Siksi muistiossa pitempään ollut luonnos hausta sai nähdä ulkomaailman. Paikalliseen hevosryhmään eksynyt ja instagramin syötteeseen vilahtanut tekstinpätkä keräisi toivottavasti edes jonkun kiinnostuneen. Kössin vintin seinälle teippasin myös pienen lappusen, josko joku tallilaisista tietäisi jonkun ilman vakituista hevoskaveria.

Etsitään hoitajaa kivalle suomenhevostammalle!
14-vuotias liinakkotamma etsii hoitajaa pari kertaa viikkoon. Tamma on yleisesti ottaen kiltti, mutta välillä hieman kovapäinen mielipiteidensä kanssa ja pilkettäkin löytyy hieman päivästä riippuen. Hoitajan tehtäviin kuuluu maastakäsin kävelytys/juoksutus, hoitaminen ja mössöjen anto niinä päivinä, kun omistaja ei itse ehdi tallille. Lisäksi olisi hyvä jos hoitaja pääsisi auttamaan kisa- tai valmennusmatkoilla. Mahdollisesti myöhemmin voidaan katsoa myös ratsastusta jos kemiat natsaavat yhteen.

Hoitajalta odotan yli 13 vuoden ikää ja kokemusta on löydyttävä myös menevämmistä hevosista. Talli on maneesiton yksityistalli, jolle ei kulje julkiset, eli oma kyyti on löydyttävä. Vain aikuisten yhteydenotot. Lisätietoja voi kysellä Alva Ainiolta 040 123 4567

Lapun kiinnitettyäni kaivelin Mantalle uutta loimea ja Maukan remmin jäädessä autoon käskin koiran vierelleni istumaan. Ovi kävi samalla, kun kyykin kassin yllä ja sekunnin sadasosassa puoliksi kuivunut, puoliksi vielä kurainen uros vilahti tulijaa vastaan.
“Aah! Maukka ei!” ehdin älähtää, kun rapainen koira hypähti jo vasten naisen jalkoja. Märät jäljet liimaantuivat ratsastushousuihin ja syöksyin nappaamaan syyllisen pannasta ennen kuin se ehtisi aiheuttaa enemmän tuhoa.
“Anteeks kovasti. Mä yritin kaivaa Mantalle loimea ja Maukka ehti hilpasta sillä sekunnilla, kun mä käänsin selkäni”, selitin anteeksipyytävään sävyyn. Koira läähätti tyytyväisenä itseensä ja puistelin sille päätäni.
“Ei se mitään. Näitä sattuu”, tummahiuksinen hymyili pyyhkien housuistaan tassun jälkiä. Kasvot näyttivät vain etäisesti tutuilta ja kirosin jo valmiiksi mielessäni annettua ensivaikutelmaa. Läpimärkä omistaja rapaisine koirineen antoi varmasti hyvän kuvan.

“Niin hei, mä olen Alva. Mantan omistaja, jos ei vielä selvinnyt”, selvensin hymyillen poskia pakottaen. Kasvoni olivat epäilemättä hieman punertavaan taittavat.
“Liana”, nainen vastasi yksisanaisesti, mutta ystävällisesti, “Mä omistan sen kirjavan ponitamman Pajun.”
“Aa, mä olenkin sitä ihaillut. Sehän asuu Mantaa vastapäätä? Tosi söpö tapaus”, kehaisin ja toivoin sen jäävän ennemmin mieleen kuin kuraiset ratsastushousut. Nainen hymyili kiitollisesti ja napsi sitten tavaroita seiniltä, epäilemättä tarkoituksenaan poninsa liikutus. Hipsin paikalta vähin äänin pitäen Maukkaa tarkasti silmällä toisen uhrin varalta.

Luultavasti jokaisen hevosenomistajan painajainen on saada tallilta soitto, että juuri se oma heppa on kolmijalkainen. Oma aamu valkeni juuri niissä merkeissä, eikä herätys suinkaan ollut mieluinen. Kova flunssa varjosti töitä, joten olin ilomielin ottanut päivän sairasloman ja siksi suunnitelmissani oli ollut nukkua pitempään. Puhelimen värinä kuitenkin katkaisi aikeeni, eikä näytöllä vilkkunut Reetan nimi voinut varsinaisesti lupailla mitään hyvää.

“Heippa! Herätinkö?” naisen ääni kuului kaiuttimesta ja hymähdin jotain epämääräistä.
“Asia oli siis semmoinen, että olin viemässä Mantaa ulos, kun huomasin, että se käveli aika huonosti. Vasenta etujalkaa se ontuu ja mitään turvotusta tai haavoja en löytänyt, mutta kavio oli lämmin…”
“No voi helkkari”, mutisin ja hieroin naamaani, “Joo, sillä on varmaan paise. Kaivelin siltä eilen jotain kiveä pois siitä etusesta ja se on ollu aikasemminkin herkkä tekemään niitä. Jätä se vaan siihen sisään niin voin tulla tekemään sille hauteen. Mä soitan kans Tiaiseen.”
“Joo totta kai. Sillä on aamuheinät tossa niin hän varmaan oottelee tyytyväisenä”, Reetta jatkoi
“Kiitti kovasti”, vastasin ja hyppäsin ylös sängystä.

Pikakelauksella hoidettujen aamutoimien ja kuumana ryystetyn teen voimin ajelin Kössille puhuen matkalla Olavi Tiaisen kanssa puhelimessa. Mies lupasi tulla tsekkaamaan tilanteen puoli yhdeksän aikoihin, joten ehdiin tallille suurin piirtein samaan aikaan eläinlääkärin kanssa.
“Hei tytsy. Mitäs sulla siellä kaviossa on?” tervehdin Mantaa, joka imuroi tyytyväisenä levittelemiään heiniä. Kovin kipeältä se ei noin muten vaikuttanut, mutta jalalleen se ei varannut juuri painoa, kuten odottaa saattoi. Ohi vilahtanut Tiaisen pakettiauto kieli Olavin saapumisesta ja kiepautin tamman nopeasti käytävälle. Eteensä se sai vielä ämpärillisen heinää höösäämisen minimoimiseksi.

“Katsoppa sänkypotilasta”, Olavin hyväntuulinen ääni kantautui ovelta ja tervehdin miestä nuhaisella äänelläni. Vaikka töitä tuli tehtyä enemmän Kristiinan kanssa, oli myös Olavi tullut tutuksi lyhyen opiskeluni aikana.
“Kumpis teistä olikaan tänään potilaan virassa?” mies jatkoi naljailuaan ja osoitin viattomasti Mantaa kohti.
“Kaivelin siltä eilen puolikkaan pikkurillin kynnen kokoisen kiven kaviosta.  Se myös on aika haka kehittelemään helposti kaviopaiseita”, kerroin, vaikka miekkonen oli kuullut saman vain puolta tuntia aikaisemmin puhelimessa. Mies kumartui asiantuntijan elkein tutkimaan jalkaa tarkemmin ja kävin sillä aikaa viemässä Maukalle vettä autoon, jossa se sai toimituksen ajan odottaa. Takaisin tullessani Olavilla oli pihdit kädessä, joilla se tunnusteli kaviota.

“Kyllä se paise on”, mies totesi yksiselitteisesti, “Voin yrittää vähän avata kohtaa, mutta se vähän tuntuu siltä, että se olisi vähän syvemmällä.”
“No jos yrität ja haudutellaan sitten, jos ei viitsi tulla nyt ulos”, totesin mietteliäänä. Eikä paise myöskään tullut. Lähtiessään Olavi antoi ohjeeksi karsinalepoa ja hauduttelua muutaman päivän ajalle ja toivotti sitten molemmille nopeaa parantumista. Mantalle oli tuupattu vähän kipulääkettä kurkusta alas ja tamma rupesi hieman kyllästymään käytävällä seisoskeluun.
“Sori Mantaseni, nyt ollaan vähän aikaa lepäilemässä sisällä. Ei pidä hankkia kiviä kokoelmaan tän takia”, ohjeistin samalla kun rapsuttelin tammaa harjamarrosta pohtien mistäköhän saisin revittyä muovipussin haudetta varten.

Betadinet, jesarin ja pumpulit kaivettuani muovipussi löytyi kuin löytyikin yhteisten tilojen roskista varten olevasta käyttämättömästä muovipussirullasta. Liuos syntyi kerrankin huolella hinkattuun ämpäriin ja pumpulia liotettuani alkoi operaatio onnistunut haude. Mantalle homman pitäisi sujua rutiinilla, mutta tamma yritti silti joka kerta laskea jalkaa maahan kun kurotin kohti muovipussia tai jesaria. Se tuntui jotenkin huokailevan kova äänisesti ja tallille hevosiaan liikuttamaan saapuneet Elviira ja Riitta loivat minuun kummeksuvia katseita ähkiessäni Mantan nojailun kohteena. Pää alaspäin olo tuntui melko karselta nuhapäissäni, mutta en kehdannut ketään muutakaan auttamaan oman hevosen toilailuissa. Eihän siitä loppujen lopuksi ihan täydellinen tullut, mutta hyvin se ainakin pysyi kiinni ja luultavasti myös hoitaisi hommansa. Toiveissa oli tietenkin, että mahdollisimman nopeasti, mutta hevosten kanssa ei ikinä tiennyt miten pitkään vaiva tulisi haittaamaan eloa.