Áran päiväkirja

issikkatamma
om. Riitta Hännilä

Ára lausutaan [:aura]

Pihattolaumaa ei ainakaan voinut kutsua seesteiseksi. Vaikka kuinka yritin nähdä tilanteen hopeareunuksen, oli se haastavaa kun se kirjava poniruuna nakkeli niskojaan aina kun pihattoon astui ja isompi Malla-tamma jyräsi pienempiä pois tieltään aina kun koipeaan liikautti. Árassa sen sijaan ei ollut mitään vikaa, tietenkään. Harmitti herttaisen issikkatammani puolesta kun se oli joutunut noin omaperäiseen porukkaan, jossa sen tehtävä oli pysyä poissa jaloista ja tehdä itsestään mahdollisimman näkymätön.

Minäkin toki osasin heittäytyä näkymättömäksi. Olin siinä jo varsin etevä, eikä muissakaan salapoliisintaidoissani ollut moittimista. Olin muun muassa ottanut selville, että Hertan omistajan isä oli tunnettu ravimies ja Mallan omistaja oli opettajanhuoneesta tuttu uunituore kollegani. En vielä tiedä, oliko Viktor tunnistanut minut Áran omistajaksi, mutta ensiviikon kehittämispalaverissa se viimeistään olisi otettava puheeksi että hei sälli, mehän taidetaan tuntea työn ulkopuoleltakin! Sen toki joku saattaisi ymmärtää väärinkin. Minun kannaltani se ei kuitenkaan haittaisi ollenkaan!

No kuitenkin. Siinä kohtaa kun näin Reetan ja Elviiran nousevan tallin vierustaa kohti pihattoa luikahdin makuuhallin puolelle muka tutkiskelemaan Áran vuohisia. Varsinainen suunnitelmani oli tietenkin sivukorvalla kuulostella heidän välisiä keskustelujaan. Koska miksi ei? Tietohan oli valtaa!

Nuoret kuitenkin kolistelivat pirun äänekkäästi kottikärryjä ja puhuivat hurjalla tarmolla jopa toistensa päälle, jolloin minulla oli täysi työ erottaa keskustelusta edes yksittäisiä sanoja! Ehkä "hintti", "huusi" ja "korea"? Ei kai nyt sentään hint-... Vai tarkoittivatkohan he sittenkin "vintti", "uusi" ja "komea"? Mistähän he oikein keskustelivat? Vintti ja komea... No jo on mysteeri. Polviakin alkoi jo kolottaa tämä pitkittynyt kyykkiminen.

Kuin taikaiskusta Ára sai kuitenkin tarpeekseen makuuhallissa piilottelusta ja lätki lätkimään ovea suojanneiden räsymattojen välistä paljastaen minut puruissa kyykkimässä. Morjenstin reilusti (mutta nolona) naisille, jonka jälkeen tasapainoni petti ja pyllähdin takalistolleni tuntematta enää turtia polviani lainkaan.

"Sattuko?", Elviira kysyi ja ojensi auttavaa kättä. "Pääsetkö ylös?"
"No enhän minä vielä mikään makuupotilas ole."
"Enhän minä sitä tark-..."
"Heeei, tytöt!" jatkoin kuin älynväläyksen saaneena. Kapusin Elviiran avittamana ylös samalla kun lamppu syttyi päässäni. "Ootteko te sellaisia koreafanaatikkoja?"

Reetta ja Elviira loivat toisiinsa hämmentyneen katsahduksen. Pään pyörityksestä päätellen he eivät aivan tienneet mistä puhuin. Juu, niin, eiväthän he tienneet minun kuulleen heidän keskusteluaan.

"Aivan. Okei! Joo, ei ilmeisesti ole teidän juttunne. Itte tykkään. Noni, näkyillään taas!"

Kaikotessani pihattoalueelta levitin kuin Hannu ja Kerttu leivänmurusia konsanaan housuistani karisevan purun vuoksi. Toivottavasti kotona olisi vielä niitä vahvoja buranoita tähän viiltävään polvijomotukseen. Ei ollut vaivan arvoista tällä kertaa!