Kastehelmi "Kaste" Ihalainen

❧ Kuka olet?
Olen Kastehelmi Ihalainen, tosin ei muo kukaan kutsu Kastehelmeksi - Kaste riittää. Asun tossa kivenheiton päässä Aittajärven kylällä omassa pienessä rivitaloyksiössäni. Luonteeltani väittäisin olevani ystävällinen, huomaavainen ja sellainen  ihan mukiinmenevä ihminen. Tykkään paljolti tarkkailla muita ihmisiä sivusta, mutta jos joku jutulle tulee niin mulla ei ole ongelmia. Annan siis ehdottomasti muille heidän tarvitsemansa tilan, mutta puhun jos toinenkin puhuu. En tykkää tehdä itsestäni mitenkään numeroa. Moni saa musta kuulemma vähän töykeän ensivaikutelman kun tarkkailen tuuheiden kulmieni alta hiljaa sillä kuuluisalla resting bitch facella. Vakuutan kuitenkin, että en pure ellei mulle anneta syytä siihen. En oo kuitenkaan sellanen äänekäs ja näkyvä riitelijä, ennemmin hiljainen, välinpitämätön ja vähän kettuileva. Mut ei hätää, ne ihmiset joiden kanssa olen joskus eläessäni riidellyt ovat hyvin hyvin harvassa.

Arvostan lähtökohtaisesti kaikkia ihmisiä aika paljon ja pyrin aina näkemään ihmisissä ne hyvät puolet. En lähde kuitenkaan miellyttämään muita turhaan tai koe olevani kovinkaan riippuvainen muiden ihmisten seurasta. Nautin tuttujen ihmisten seurasta aina tiettyyn pisteeseen saakka, mutta sosiaaliset patterini kuluvat koko ajan taustalla. Itsekseni viihdyn monesti kirjojen parissa, erityisesti jos puhutaan romantiikasta, hevosista tai rikoksista. Ei musta ulospäin saa ehkä sellaista romantiikan suurkuluttajaa, mutta meillä kaikilla on pimeät puolemme. Vaikka pidänkin tietynlaisesta kirjallisuudesta, niin omassa elämässäni menen pitkälti järki - en niinkään sydän - edellä. Sen takia jotkut päätökseni saattavat ajoittain tuntua hieman kylmiltä muiden mielestä.

Hevosten kanssa olen päättäväinen ja rauhallinen työskentelijä, jolla ei ole mihinkään kiire. Asiat tehdään monesti hevosten tahdilla, mutta tarvittaessa osaan myös komentaa ne ruotuun jos meno tuntuu menevän yli.


❧ Millaiselta näytät?
Mulla on ihan liian paksut ja takkuiset hyvin tummanruskeat hiukset, jotka yltää ehkä about solisluihin asti. Ne on yleensä auki tai sotkuisella ponnarilla/nutturalla usean hiirenkorvan  ja karanneen hiussuortuvan kera. Silmäni ovat syvänvihreät ja kulmakarvani paksut sekä tuuheat tummanruskeat kuten hiukseni. Meikkiä en käytä kuin erikoistilanteessa ripsivärin verran, muuten minua ei sillä taidolla ole siunattu, eikä muo rehellisesti sanoen edes kiinnosta moinen. Pituutta multa löytyy ehkä hitusen verran reilu 160cm, enkä ole koskaan ollut kovinkaan muodokas tapaus. Siunaus ja kirous samaan aikaan. Vaatteissa mun ehdottomat luottovärit on musta ja maastonvihreä. En oikeastaan ole varma omistanko muun värisiä vaatekappaleita. Vaatteiden istuvuudesta en sen sijaan ole niin nuuka, välillä tykkään kulkea yli-isossa hupparissa, toisena päivänä ihon myötäisessä minitopissa. Kynnet mulla on aina niin lyhyet kuin mahdollista, milloin järsin (paha tapa), milloin leikkaan ne lyhyiksi. Koruja mulla ei ole tapana käyttää, mulla ei ole edes korvanreikiä.


❧ Millainen perheesi on?
- Äiti Suvi Uurto (s. 1977)
- Isäpuoli Ville Uurto (s. 1975)
- Veli Otso Uurto (s. 2013)
- Isä Janne Ihalainen (s. 1978)

Mä oon eroperheen lapsi. Porukat erosivat mun ollessani ihan pieni, eli ne on mulle käytännössä aina olleet eronneita. Ei tilanne muo sen takia edes koskaan häirinnyt, olin tottunut siihen ja se oli aina ollut normaalia. Asuin alunperin vuoroviikoin Aittajärvellä asuvan isäni ja Kuopiossa asuvan äitini välillä. Viihdyin aina Aittajärvellä, sillä paikka oli mulle just sopivan pieni ja lähellä luontoa. Isä oli ihan paras, mun elämäni supersankari. Sen kanssa keksittiin aina kaikkee tosi kivaa, käytiin huvipuistoissa tai metsäretkillä. Viihdyin mä vallan hyvin myös äitini luona, ei siinä. Aittajärvellä isäni luona mä vaan tunnuin elävän ihan eri tavalla.

Kun koulu alkoi, mä muutin valtaosaks ajasta äidilleni Kuopioon, missä mun koulukin oli. Vierailin isän luona aluksi joka viikonloppu, myöhemmin vain joka toinen viikonloppu. Vierailut vaan jotenkin jäi, kun mä sain kavereita koulusta ja aloin asettua Kuopioon. Ehkä mä olin salaa aina vähän kaivannut sitä, että ei tarvitsisi ravata kahden kodin välillä.

Tästä oikeastaan alkaa se klassinen vanhemman-uusi-kumppani-astuu-kuvioihin -kuvio. Äiti alkoi tapailla Villeä mun ollessani yhdeksän. Ja niiden yhteinen lapsi - mun veljeni Otso - syntyi kun mä olin kymmenen. Ne kolme rakensi vahvan oman kuplan ja mä jäin vähän sivuosaan perheessä. Äidin kaikki huomio kohdistui Villeen ja Otsoon. Mä sit pakenin puolestani omaan kuplaani tallille aina kun vaan pääsin.

Muutin kotoa jo heti yhdeksännen luokan jälkeisenä kesänä, mitä pikemmin sen parempi. Uudeksi osoitteeksi valikoitui lapsuudesta tuttu Aittajärvi, sillä sain Aittajärven lukiosta itselleni opiskelupaikan. Nykyään mä en oo enää hirveästi tekemisissä äitini tai Villen kanssa. Oikeastaan vain silloin, kun on kyse Otsosta. Otson kanssa ollaan nimittäin tosi hyvissä väleissä tätä nykyä. Se tykkää aina välillä yökyläillä mun luona viikonloppuisin tai lomilla. Mä pyrin olemaan sille mahdollisimman kiva sisko ja tekemään sen kanssa aina kaikkea kivaa, eihän tää sotku nimittäin oo millään tavalla sen vika. Se on jopa ehkä kiinnostunut lähtemään mun kanssa joskus tallille moikkaamaan Mimmiä, jota odotan innolla.

Vaikka isän ja mun yhteydenpito oli hiipunut mun muutettuani Kuopioon, niin se otti mut avosylin vastaan takaisin Aittajärvelle. Siitä mä oon ikuisesti sille kiitollinen, kuinka lämmöllä se otti mut vastaan. En tiedä mitä mun muutostani olis tullut ilman sitä. Ollaan nykyään tosi läheisissä väleissä ja iskä auttaa muo aina kaikessa missä pyydän - välillä pyytämättäkin. Yritän aina tarjota vastapalveluksiani ja olla sen avuksi niin paljon kuin kykenen, mutta isä on vähän huono ottamaan apua vastaan. "Kyllä minä pärjään!" on se mitä saan aina kuulla avuntarjoukseni perään.


❧ Millainen on hevoshistoriasi?
Äitini päätti jo mun ollessa pieni, että jotakin urheilua mun on harrastettava. Niinpä se harrastusten kiertorumba alkoi jo 6-vuotiaana. Olen noiden vuosien aikana kokeillut jalkapalloa, kuvataidetta, partiota, judoa, tanssia, uintia, yleisurheilua, pesäpalloa ja lentopalloa. Lyhimmillään viihdyin yhden harrastuksen parissa kaksi viikkoa, parhaimmillaan kaksi vuotta. Kaikesta huolimatta äitini piti pintansa ja oli aina etsimässä mulle uutta harrastusta lopetettavaksi.

Ratsastusta se oli yrittänyt ehdottaa mulle pariinkin otteeseen, mutta olin tyrmännyt sen. Tiesin meidän luokan suosittujen ja ärsyttävien tyttöjen harrastavan ratsastusta, joten olin tehnyt päätöksen pysyä kaukana moisesta turhanpäiväisyydestä. Sikäli hassu päätös, että olen aina ollut hyvin eläinrakas ja viihtynyt luonnon helmassa. Lopulta mun pää kääntyi mun ollessani 3. luokalla, kun silloinen paras ystävä muutti pois Kuopiosta ja jäin yksin. Kaipasin kipeästi seuraa, joten yritin päästä mukaan näiden suosittujen tyttöjen piireihin ratsastusharrastuksen kautta. Onnistuin huijaamaan itseäni ja näitä tyttöjä ehkä kuukauden tai kaksi ennen kuin jäin taas yksin. Mutta hevosharrastus jäi silti mun elämääni, sillä olin jo ekalla tunnillani tajunnut tän olevan mun juttuni. Se oli tunne, jota mä en vielä tänä päivänäkään osaa kuvailla.

Seuraavat kuusi vuotta mä viihdyinkin tunneilla kiertämässä uraa. Poljin aamulla ennen kouluun menoa piipahtamaan tallilla, iltapäivällä koulun jälkeen suuntasin sinne takaisin auttelemaan ja ratsastamaan. Mä käytin kaiken liikenevän vapaa-aikani tallilla oleiluun, ihan sama oliko siellä tekemistä vai ei. Pääasia ettei tarvinnut mennä kotiin. Hevosharrastus myös ehkä pelasti mut tavallaan, sillä se osui juuri oikeaan kohtaan mun elämässäni. Sain oman pakopaikkani kodin luomasta kurjasta olosta.

Kun muutin omilleni hevosharrastukseni jäi pois, enkä osannut oikein aloittaa uudestaan. En myöskään kaivannut sitä enää samalla tavalla tai samassa merkityksessä kuin vielä äitini luona asuessani. Koen jopa, että pienestä hengähdystauosta oli 6 hektisen hevosteluvuoden jälkeen hyötyä. Niinhän siinä monesti käy, että joskus pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle. Mä oivalsin kolmen taukovuoteni aikana ehkä ratsastuskoulujen epäkohdat ja sen mitä mä tulevaisuudessa hevosharrastukseltani haluaisin - jos sen pariin vielä palaisin. Löysin myös ehkä aiempaa hevoslähtöisemmän ajattelumaailman sisältäni lukiessani paljon kirjoja ja blogeja hevosharrastajien kirjoittamina.

Niinpä 2023 huhtikuussa tapahtui mun paluu hevosmaailmaan ja rytinällä, loppu on vain historiaa.


❧ Kerro jotain muuta mainittavaa
- Ajan vuoden 2007 vihreällä Nissan Almeralla, jonka olen omistanut 18-vuotissyntymäpäivästäni saakka.
- Opiskelen Kuopiossa Itä-Suomen yliopistossa yhteiskuntatieteitä
- Tämänhetkinen osaamiseni on tasolla hyyyvin ruostunut Helppo A / 80cm