Raksamiehen rutinoita

Mitä kaikkea Eikan elämään mahtuukaan Kössin ulkopuolella?

”Mitä mieltä sä oot noista viron ukoista?” Ilari kysyi istuessamme kahvilla.
”Aivar on ihan ok tyyppi. Jaan toisaalta… Onhan se ihan hyvä, että saatiin tälle työmaalle apua, vaikka toisaalta olishan sitä voinu vähä enemmänkin olla. Kun nyt ei vaa sattuis mitään ennen, ku nuo ukot lähtevät takaisin Viroon.”
”No joo siinä on kyllä se mahdollisuus, että jotain sattuu noiden ukkojen kanssa. Onhan sieltä ihan oikeastikin hyviä ja käteviä äijiä ollut työmailla, mutta näiden kahden kanssa ei kyllä tiedä mitä vielä tapahtuukaan. Vielä kun tuntuu että nuo ei joko oikeasti ymmärrä tai sitten ne eivät vain halua ymmärtää suomea tai englantia niin olisi ihan järkevää, että niillä ois ees oma työnjohtajansa, joka auttaisi noiden kanssa kommunikoinnissa.”
”Tuo kyllä helpottaisi varmasti meidän kaikkien elämää. Santerihan alkaa olemaan noihin ihan kypsä, mutta en kyllä toisaalta yhtään ihmettele. Mä en edes tiedä montako metriä tai varmaan kohta jopa kilometrejä se on vetänyt sähkölinjaa ja muutamankin kerran oon kuullut sen kiroavan kuin kannuslappalainen kun virolaiset on koskenut sen tavaroihin. Toki pakko kyllä Santerin puolustukseksi sanoa se, että onhan tuo useampaankin otteeseen käskyttänyt niitä pitämään näppinsä erossa tuon tavaroista.”

Keskustelumme Ilarin kanssa jatkui aina siihen pisteeseen, jotta lähdimme eri teille, vaikka samalla työmaalla pysyimmekin. Toinen pää rivitalosta, jota olimme rakentamassa, alkoi olemaan jo hyvällä mallilla, joten Ilari oli päässyt tekemään laatoituksia lattioihin ja kylppäriin. Toki tuolla oli apuna parikin oppisopimusopiskelijaa niin en oikeastaan ollut varma paljonko tuo käsiään likasi ja paljonko antoi toisten tehdä töitä. Samalla kun toinen pää talosta alkoi päivä päivältä muuttumaan muuttovalmiimmaksi toinen, pää oli täydellinen rakennustyömaa. Kaksi ihan viimeistä asuntoa olivat sisältä edelleen pelkät luurangot, ja ne saivat vielä odottaa, jotta keskimmäinen asunto olisi valmis. Paljoahan tuossa ei enää tekemistä ollut, mutta silti ainakin vielä tämän työpäivän loppu kuluisi viimeisiä kipsilevyjä laittaessa paikalleen sekä tehdessä muita viimeistelytöitä, jotka meille kuuluivat.

Työmaalla ei ollut oikeastaan kunnon tiloja säilöä mitään tavaraa, joten emme myöskään pitäneet mitään kiirettä etenemisen suhteen koska uusi satsi kipsilevyjä saapuisi vasta seuraavana päivänä. Sen avulla päästäisiin sitten aloittamaan seuraavaa asuntoa, mutta sitä ennen aika pitäisi saada kulumaan jollain muulla tavalla. Tokihan aina löytyi siivoamista mikä nopeuttaisi seuraavan tiimin pääsyä työn pariin ja pidemmällä juoksulla koko urakan valmistumista. Eestin ihmeemme kulkivat vähän jokaisessa asunnossa sillä noita käytettiin kaikkialla missä vain lisäkäsille oli tarvetta. Välttämättä se ei ollut paras vaihtoehto, mutta en myöskään pistänyt pahakseni, jotta jotain tylsimpiä työvaiheita saattoi delegoida eteenpäin.

”Eino olisko siulla aikkee auttaa miuu?”
Pelkästään kysymyksen alku oli saanut minut jo seisahtumaan ja kääntämään katseeni kohti Arttua. Vanhempi mies ei puhutellut oikeastaan ketään kutsumanimillä, enkä itse ollut tottunut siihen, että kukaan käyttäisi ristimänimeäni. Niin kauan kuin muistin, kaikki – isääni lukuun ottamatta – olivat kutsuneet minua Eikaksi. Hämmennyksestäni selvittyäni keräsin vielä pikaisesti ajatukseni, ennen kuin olin valmis koko keskusteluun.
”Kyllä mä voin. Omat hommat on sillä mallilla, että niitä ei joko ole tai ne voivat odottaa kyllä. Mitäpä mestarilla oli mielessä?”
”Miun pittäis tuo yks nurukka mialata. Muttakön selekä vihhootteloo. Nii mää miätiin että olisikko nää keherannu mittenkää avittaa miuu siinä?”

Tavallaan Artun pyyntö oli yllättävä, mutta myös tiesin, että toinen ei pelännyt pyytää apua tarvittaessa. Edellisestä kerrasta maalipensselin varressa oli vierähtänyt jo useampi vuosi, joten ihan kotonani en todennäköisesti heti hommassa olisi.
”Kyllähän mä voin auttaa. En mä oo vuosiin maalannut mitään, että voi olla, jotta alkuun meikä on ihan sysipaska siinä. Varmaan mitään hirveän tärkeää kohtaa ei kannata mua laittaa maalaamaan heti alkuun.”
”En mie sittä eppäile. Mutta jos sie halluut nii kyä tuala siulle yks testi nurkka löytyypi.”
”Se kuullostaa kyllä ihan turvalliselta aloituskohdalta. Mutta hei mä tuun ihan justiinsa takaisin, mun täytyy käyä vaan ensin vessassa.”

Poimittuani maalitelan käteeni yllätyin siitä, että kuinka luontevalta maalaus tuntuikaan ja toisaalta Arttu teki maalaamisen testaamisesta paljon siedettävämpää kuin mitä se olisi voinut olla. Juttelimme vanhemman miehen kanssa kaikenlaisista aina naisasioista päivän polttaviin puheenaiheisiin. Lopulta seinä oli maalattuna ja seisoimme huoneen toisella puolella tutkimassa aikaansaannostamme vain sen vuoksi että en oikeastaan uskonut, jotta onnistuin tekemään niinkin tasaista jälkeä kuin mitä olin saanut aikaan.

Yllättäen jostain kuului jumalaton rymähdys mikä sai meidät molemmat hätkähtämään ja mietimme että mitä helvettiä juuri tapahtui. Lopulta lähdimme suuntaamaan kohti äänen lähdettä niin että kävelin hieman Artun edellä. Pohtiessani sitä mistä ääni olikaan lähtöisin en tajunnut huomioida ympäristöäni, saati kuullut Artun huutamaa varoitusta. Vasta tasapainoni ollessa jo pelastettavan pisteen ylitse ymmärsin, että kaikki ei olisi nyt menossa ihan putkeen. Artun viimeinen – kai varoitukseksi tarkoitettu – huudahdus rekisteröityi vielä tajuntaani ennen kuin hetkellisesti kaikki pimeni.

11.04.2023

En tiedä kauanko olin taju kankaalla tai makasin muuten vain silmät kiinni, mutta lopulta ympärilläni kuuluvat äänet alkoivat taas rekisteröitymään tajuntaani. Avattuani silmäni makasin vielä hetken paikallani tunnustellen vain omaa oloani ja yrittäen saada keuhkoni täyttymään taas ilmalla.
”Eino ookko sie kunnossa?”
Yritin pihistä jotain vastaukseksi, mutta en kuitenkaan saanut minkäänlaista inahdusta aikaan. Lopulta saatoin pihistä jotain myöntävän kuuloista, vaikka en ollutkaan itse ihan satavarma siitä, että olisin oikeasti kunnossa.
”Kyllä mä pärjään. Vedän vain vielä hetken henkeä ja sitten mä pääsen taas liikenteeseen varmasti.” Odotettuani vielä hetken saatoin viimein yrittää ylösnousemista. Suoritukseni ei ollut millään tasolla nätti, mutta lopulta olin seisaallani. Seisaallaan minulle tarjoutui uusi mahdollisuus tunnustella oloani. Hengittäminen tuntui kylkeni oikealla puolella inhottavalta, eikä oikeastaan oikean ranteenikaan voinut sanoa voivan kovinkaan mallikkaasti. Ajattelin kuitenkin, jotta voisin jatkaa töitä, ehkä vähän rauhallisemmalla tahdilla, mutta jatkaa kuitenkin.

”Mie vien Einon lääkäriin. Pakkohan poijjan on käyä ihtensä tarkastuttamasa tualasen rysäykse jälkäkkii.”
”Kyllä mä pärjään. Vedän vaan vielä vähä henkeä ja sit taas mennään.” Joku oli nostanut A-tikkaat pystyyn ja osa paikalle kiirehtineistä oli jo poistunutkin.
”Eiku parree o notta sie käyt näytillä. Ihha vua vanaha miähe syäntä kevventääkkses.”
”Ei täs mitään. On sitä nyt ennenkin nurin menty” vakuutin ja yritin vihdoin lähteä liikkeelle. Etenemiseni oli ensimmäiset askeleet hidasta ja kokeilevaa, mutta lopulta uskalsin askeltaa vähän reippaammalla askeleella. Yritin parhaani mukaan olla huomioimatta Artun arvioivaa katsetta sillä epäilin kyllä itsekin, että lääkärireissu voisi olla paikallaan.

Yritettyäni jatkaa töitä, kylkeni muistutti itsestään melkein koko ajan eikä oikeastaan mikään liike tuntunut hyvältä. Silti itsepäisesti jatkoin eteenpäin ja toivoin että tilanne helpottaisi päivän edetessä. Helpotusta ei kuitenkaan ollut edessä, vaan kipu meni oikeastaan vain pahempaan suuntaan.
”Nyt myö Eino ihhan oekeesti lähhetää sinne lääkhäriin. Et sie oo olekhaan kunnossa.”
”Kyllä mä pärjään” yritin vakuuttaa, vaikka jouduinkin purra hammasta, jotta en päästäisi ilmoille kaikkia niitä perkeleitä, jotka mieleni teki.
”Et sie oo. Myö mennää ny.”
Arttu ei tarjonnut minulle mahdollisuutta kieltäytyä ja lopulta me olimme saapuneet terveyskeskukselle. Pihassa Arttu auttoi minut ulos autosta ja seurasi tarkasti, jotta pääsin varmasti rakennukseen sisälle ja hoiti puolestani puhumisen, jotta en varmasti liukenisi paikalta. Odotettuamme jonkin aikaa minut kutsuttiin lääkärin huoneeseen.

Istuttuani alas lääkäri kyseli minulta joitain tietoja siitä mitä oli tapahtunut ja miltä minusta tuntui.
”Tuu istumaan tuohon sängylle ja jos saat, niin ota takki ja paita pois.”
Tehtyäni työtä käskettyä - vaivalloisesti tosin - siirryin pienen huoneen toiselle puolelle ja istuin kovalle tutkimus sängylle. Lääkäri aloitti tutkimuksensa niskastani, siirtyen siitä selkään ja rintakehälle, edeten aina olkavarsia pitkin kämmeniin.
”Sanoisin että ainakin yksi, mahdollisesti jopa useampikin kylkiluu on murtunut. Kirjoitan sulle lähetteen röntgeniin niin voit siirtyä sinne odottamaan vuoroa. Ja sitten kun kuvat on valmiita niin voit tulla takaisin tänne niin katsotaan mitä niissä näkyy”.
Nyökättyäni ymmärtämisen merkiksi poimin takkini ja paitani matkaani ja siirryin käytävälle.

”No, mittäs lekuri sanno?”
”Kirjoitti lähetteen röntgeniin. Epäili murtunutta tai murtuneita kylkiluita, joten mä meen sinne seuraavaksi”.
”Voe poika siun kanssas…” Arttu päivitteli, mutta lähti kuitenkin kanssani suuntaamaan kohti röntgeniä.
Minulta ei oltu aiemmin otettu yhtäkään röntgen kuvaa, joten prosessi oli mielenkiintoinen ja yllätyin hieman siitä, että pelkän rintakehän lisäksi lääkäri halusi myös ranteestani kuvan.

”Nonni, me ollaan valmiita” ystävällinen hoitaja kertoi samalla kun tuo siirsi kuvaus laitetta kauemmaksi.
”Okei” oli ainut mitä osasin sanoa, ennen kuin siirryin takaisin pukuhuoneen puolelle ja lopulta käytävälle.
”Mittäs sitte?”
”Mun pitää odottaa uusi käynti lääkärillä. Se kertoo mitä kuvissa näkyy ja kai se sitten kertoo, että mitä tehdään” puhelin rauhakseen.
”Nonni. Sitte myö menhään sinne. Oliskko sie halunnu kahvetta? Mie voisin hakkee.”
”Voisin mä ottaa, jos vaan kehtaat hakea?”
”Kyä mie voin. Sie otit maittoo? Mie tuon ne siihe lekuri etteen.”
”Maidolla ja laitko yhen palan sokeriakin? Mä epäilen, että se ei oo mitään justiinsa keitettyä kahvia niin sokeri ees vähän peittäis sen tervan makua. Kiitos.”

Palattuani takaisin lääkärin huoneen eteen istuin alas vaivalloisemmin kuin mitä olin kehdannut Artun silmissä laskeutua. Nostin käteni vaivalloisesti oikealle kyljelleni ja tunnustelin sitä varovasti. Kuitenkin Artun saapuminen sai käteni laskeutumaan takaisin syliini ennen kuin poimin minua kohden ojennetun kahvikupin ja vein sen huulilleni. Jo ensimmäinen siemaisu kuumasta juomasta paljasti, että se olikin yllättävän paljon juotavampaa kuin odotukseni oli. Istuimme Artun kanssa hiljaisuuden vallitessa välillämme odotin vain sitä, että minut kutsuttaisiin lääkärin huoneeseen. Juuri kun viimeisetkin kahvitipat savuttivat nieluni, kuulin oven aukeavan ja nimeäni kutsuttavan.

Astellessani takaisin lääkärin vastaanotolle en tiennyt mitä odottaa. Toivoin että kuvissa ei olisi näkynyt mitään hirveän pahaa, jotta pääsisin palaamaan takaisin töihin. Olihan sitä ehkä odotettukin, jotta eestin ihmeemme aiheuttaisivat jonkin onnettomuuden. En tiennyt, että oliko se sitten karma vai mikä, että tuo onnettomuus sattui juuri minulle.
”Sattui hyvin, jotta meillä oli tänään sellainen ihminen paikalla, joka saattoi lausua nuo kuvat heti. Aloitetaanko hyvistä vai huonoista uutisista?”
”Huonoista” melkein huokaisin, sillä tämä avaus ei voinut merkitä mitään hyvää.
”Rintakehän röntgenkuva paljasti yhden murtuneen kylkiluun ja toisen, jossa on hiusmurtuma. Valitettavasti kylkiluita ei voi mitenkään kipsata, joten niiden on annettava parantua vain omaa tahtiaan. Hyvät uutiset ovat se, että ranteen röntgen ei paljastanut murtumia, joten se todennäköisesti vain venähti kaatuessasi. Jos haluat, voidaan tukea se tässä ainakin alkuun.”

”Miten nopeasti pääsen takaisin töihin?”
”Kirjoitan sinulle ainakin pari viikkoa sairaslomaa näin alkuun. Olisi hyvä, jos voisit levätä ne mahdollisimman pitkälle, jotta kylkiluut saavat mahdollisuuden parantua. Ensimmäisen viikon jälkeen voit ottaa sidoksen pois ranteesta ja alkaa käyttämään kättä sen sallimissa rajoissa. Jos kipu meinaa olla liikaa anna käden levätä ja tarvittaessa sido se uudelleen.”
“Onko sairasloma ihan pakollista? Kyllä mä uskon, että pystyisin tekemään edes kevyesti töitä silti, vaikka tilanteeni onkin mikä on” kokeilin miten vakavissaan lääkäri oli sairausloman suhteen.
“Jos haluat palata täysipäiväisesti jossain kohtaa töihin, niin sairasloma tulee auttamaan siinä. Vaikka vammat eivät vaikuta tällaisena kovinkaan pahoilta, on varsinkin murtuneessa kylkiluussa mahdollisuudet paljon pahempaankin lopputulokseen. Jos kylkiluu siirtyy paikoiltaan, on aina mahdollisuus sille, että luu puhkaisee keuhkon ja silloin sairauslomasta tulee paljon pidempi kuin tuo pari viikkoa. Pari viikkoakaan ei riitä oikeastaan vielä siihen, että kylkiluu pääsee paranemaan kunnolla, mutta sen jälkeen paluu töihin - rauhallisesti ja kevyesti - voidaan sentään nostaa pöydälle.”

Vaikka minun tekikin mieli sanoa jotain vastaan, purin vain hammasta ja pidin suuni kiinni. Lopulta käteni oli paketissa ja toisessa kädessäni minulla oli parin viikon sairaslomalappu. Astuttuani ulos lääkärin huoneesta Arttu nousi suoraan jaloilleen ja katsoi minua kysyvästi.
“Pari viikkoa saikkua…” huokaisin samalla kun lähdin askeltamaan kohti terveyskeskuksen ulko-ovia, sillä halusin mahdollisimman nopeasti pois tästä rakennuksesta.

En tiennyt miten seuraavat kaksi viikkoa tulisivat menemään, mutta minulla oli sellainen tunne, jotta niistä tulisivat Todella Pitkät.