Gobin päiväkirja

nvh/isl-risteytysruuna
om. Sara Vasankari

Hannuksentien toisessa päässä on pelto, joka oli niitä harvoja joilla ratsastusta ei vielä ollut kielletty. Siis ainakaan erikseen kielletty, kuten suurimmalla osalla Aittajärven pelloista. Sen toki ymmärsi, jatkuva kavioiden mylläys varmasti vahingoitti viljapeltoja ja tulevan vuoden satoa. Tällä pellolla kuitenkin vain laidunsi suomenlampaita ja nekin olivat nyt siirtyneet talviteloille lähemmäs kotitilaansa. Näin olin Aittajärven Sanomista lukenut Ottosten (joita olin aina luullut Mottosiksi) haastattelusta. Samassa sanomalehdessä myös Rosiksen pitäjä kirjoitti mielipidepalstalle huolestaan kohdistuen heijastimettomiin ratsukoihin pimeillä kyläteillä, joka teki pienen vihlaisun sydämeeni sillä tunnistin itseni tästä kuvauksesta liiankin hyvin. Vielä kun kirjoituksessa olisi nuhdeltu kypärättömistä ratsastajista niin olisin voinut vannoa kirjoituksen olevan juuri minusta ja hevosestani tehty.

Matkalla pellolle katselin ympärilleni ja tuumin, että syksy oli todella saapunut. Kun elokuun viimeisillä viikoillakin päästiin nauttimaan läkähdyttävistä helteistä, oli niistä jäljellä enää muisto vain. Ilmat olivat kylmenneet, viime viikkokin oli pelkkää vesisadetta vesisateen perään ja kolea syysviima irroitteli punakultaisia puidenlehtiä tuon tuosta. Pimeäkin saapui jo kahdeksan maissa. En tiedä olinko vielä valmis syksyyn, kuraisiin hevosiin ja kohmeisiin sormiin.

Pystyharjainen Gobi oli sen sijaan voimaantunut viileämmästä ajanjaksosta. Saavuttuamme asfalttitien toiseen päähän lammaslaitumen reunaan kipusin yhdellä loikalla ruunan selkään, mutta heti kättelyssä selvisi että Gobilla olisi tänään turhan paljon niin kutsuttua pöllöenergiaa. En tiedä johtuiko se puuskittaisesta tuulesta vai edessä avartuvasta peltopreeriasta, mutta tänään takapää heitti turhankin tiuhaan laukan tahdissa. Enkä minä (taaskaan) ollut muistanut ottaa sitä pirun ratsastuskypärää mukaan, sillä niin harvoin käytin sitä.

Laskeuduin omasta aloitteestani (- tärkeä maininta -) maan kamaralle ja solmin ohjat pitkäksi liinaksi. Saisi Gobi sittenkin juosta liinan päässä tänään ja purkaa siinä virtaansa. Vaan eihän sitä enää kiinnostanut temppuilla ollenkaan, hyvä kun tohti edes ravia pitää yllä.


Kotimatkalla huomasin muutamat suppilovahverot tien laidassa, jotka kävin kaulahuivini poimuihin keräämässä. Eihän näitä herkkuja voinut Gobin kauranmakuisten namienkaan sekaan laittaa laukkuun eikä vaatetuksessani ollut taskuja, hupusta puhumattakaan, jonne olisi mahtunut isompikin satsi. Näistä paistelisin huomenna sienirisottoa. Ihanan ilmaista!

Ruuna kopsutteli omaan karsinaansa ja jäi tuijottamaan karsinansa ikkunoista ulos. Mietin, että mitä se muka mahtaa edes niiden läpi nähdä kun ikkunat olivat niin tajuttoman likaiset. Kuin sumennetun verhon läpi olisi maisemia ihaillut. Gobin vaisto oli kuitenkin oikeassa ja pian tallin ovea rymisteli Reetta kirjavan puoliverisensä kanssa.

Hänen hevosensa karsina oli Gobin vieressä, joten tervehdimme toisiamme karsinoiden kohdalla ja odotin, että Reetta jatkaisi keskustelua. Olisi kiva tutustua enemmänkin, mutta jonninjoutava rupattelu tuntui vaikealta. Säästä en ainakaan puhuisi, se olisi vain kiusallista.

"Oliko sulla iltatalli?"
"Oli joo. Haittaako jos teen sen vasta kun oon valmis Letun kanssa?" Reetta vastasi alkaessaan sukia isoa tammaansa.
"Ei me täällä kello kaulassa kuljeta. Teet kun ehdit."

Mietin tovin miten jatkaisin väkinäistä keskustelua. Nostin Gobilta satulan karsinan viereen ja pyyhkäisin kasvoille karanneen hiussuortuvan sivuun. "Tykkäätkö teestä?"

"Teestä? En tiedä."
"En mäkään. Mulla olis kaakaota tuolla vintin puolella, jos haluat kupin."

Näin sivusilmälläni Reeta katselevan minua kummaksuen. Arvasin. Keskustelunaloitukseni oli ollut huono ja nyt hän piti minua varmasi aivan toopena. Tykkäätkö teestä... Kuka oikeasti kysyy edes noin? Vieläpä kun loppujen lopuksi kyse oli kaakaosta, eikä teestä? Oli niin kiusalliset hiljaista, että kuulin tallin seinäkellon sekunttiviisarin tikityksen. Hiljalleen käännyin toiseen suuntaan poistuakseni karsinasta, jolloin Reetta karautti kurkkuaan ja sanoi epävarmalla äänellä, kuin olisi puntaroinut mielessään kysymyksensä soveliaisuutta:

"Sulla on... Öh, tiesitsä että sulla roikkuu sieniä kaulahuivista?"

No, nyt se ainakin piti minua ihan kajahtaneena.

Gobi ei ollut tottunut matkustaja, mutta väsytystaistelun jälkeen se asteli kuin astelikin koppiin ja hurautimme toispuolel Savvoo Närhimäen tallille ottamaan selvää kuinka hyviä ritareita me oikein oltaisiinkaan. Ihan leikkimielellä mittelöt oli järjestettykin, kotikutoisella radalla näkyi kaikkea heinäpaaleista perunasäkkeihin ja areenana toimi idyllinen hiekkakuoppa.

Kaikkein jännittävintä päivässä oli kuitenkin tavata hevosmaailman idolini Eemil Sodantaival. Tai "tavata", kuljettiinhan me sentään sen verran läheltä ohi että olisin voinut häntä koskettaa - suusta sen sijaan ei tietenkään päässyt pihaustakaan, että olisin voinut avata sanaista arkkuani siitä kuinka Eemil on inspiroinut ja ollut suunnan näyttäjänä tyylisuunnassani hevosten parissa. Häkeltyneenä kohtaamisesta kompastuin ratsastushameeni helmaan ja menetin typerän näköisesti tasapainoni josta kuin ihmeen kaupalla selvisin takaisin tolpilleni. Idolini vain virnisti vahingoniloisena ja marssi tiehensä.

Käsinkirjoitetussa päiväohjelmassa oli viimeisenä näytöksenä solttujahti. Ei ollut aavistustakaan mitä se edes tarkoitti - kaipa tänne rahdattaisiin joukko solttupoikia ja sitten joku niitä jahtaisi. Asia ei selvinnyt minulle koko päivänä, sillä lähdimme sadetta pakoon heti oman lajimme suoritusten jälkeen.

Eikä sillä että menestyksellä olisi mitään väliä suuntaan taikka toiseen, mutta päätuomari Klaus Tuura kruunasi meidät kuitenkin lajimme toiseksi parhaaksi. Heti Eemilin jälkeen, aika huisia.

"Onko varpusparvia lennellyt tänään?", heitti Eikka ohimennessään.

Kuraperse-Gobista oli tullut oikea vitsi tallilla kuluneen talven aikana. Kukaan ei tiennyt mistä kiikasti, enkä raaskinut lähteä tilaamaan sille erikseen eri heinääkään kun se olisi maksanut ekstraa enkä todellakaan aikonut ottaa yhtään työvuoroa sen takia. Kaikenmaailman viherpiiperryssiemenet ja luontaistuotteet oli jo kokeiltu, mutta vauhtiraidat komeilivat tänäänkin ruunan takalistolla.

Huokaisin nojatessani Gobin karsinan ovea vasten. "Sillä on ihan varmasti mahakipujakin, kun se on niin äkäpussi koko ajan."

"Kuule", Eikka aloitti selvittäessään Hertan suitsiviritelmää kaikkine obersekkeineen ja muine ravivimpuloineen. "Ootko koskaan kuullut, että liike on lääke?"

Sen jälkeen kun Gobi oli heittänyt minut selästään Hannuksentien viimeisessä ylämäessä en ollut noussut kertaakaan Gobin selkään. Ei ollut Gobin tapaista tehdä niin, etenkään ilman johdonmukaista syytä, joten se täytyi johtua kivusta. Ja näin pääsin lopputulokseen, että hevosellani oli mahakipuja. Näin. Pitäisi varmaan alkaa eläinlääkäriksi, kun diagnoosin antaminen oli näin yksinkertaista.

"Liikkuu se, useamman kerran viikossa. Ei vain selästä käsin."

Eikka naurahti. "Minä en paljoa ratsastuksesta ehkä ymmärrä, mutta tuo mitä te kentällä teette ei ole kyllä liikuntaa nähnytkään! Eihän siinä tule edes hiki kummallekaan."

Katsoin hiestä läpimärkää Herttaa, joka oli saanut taas juosta iltaheiniensä eteen varmaan koko Aittajärven ympäri. "No siitä voimme olla eri mieltä..."

Gobi pyöri levottomasti karsinassaan, ehkä odottaen iltaruokiaan, tai ehkä etsien parempaa asentoa jossa olisi mukavampi olla vatsan myllertäessä. Toivoin niin, että uusi heinätilaus jonka olisi määrä saapua perjantaina pelastaisi tilanteen.

Kun olin viemässä kapsonia ja liinaa takaisin yläkerran varustehuoneeseen, törmäsin tallin nurkilla Riittaan, joka oli juuri heilauttamassa pienen Opelinsa ovea kiinni. Kuitenkin huomatessaan minut hän nousi takaisin ylös autostaan ja heilautti kädellä suuntaani. "Hei, Sara! Oota hetki."

Seisahduin sijoilleni ja seurasin hämärästä kömyävää naista. Mietin, että vieläköhän hän meinasi pitkäänkin pystyä ratsastamaan, sillä hänen kävelynsä näytti melko heikolta. Olihan Riitta joskus puhunut jotain vaivoistaan, mutta yksityiskohdat eivät olleet jääneet mieleeni.

"No niin, hyvä että törmättiin. Lähden kuule ylihuomenna kolmeksi ja puoleksi viikoksi Lanzarotelle, niin olisitko ehtinyt vaikka välillä käydä ratsastamassa Áralla?" Riitta puhisi kuulostaen hieman hengästyneeltä.

"Kiva kun kysyit, vaan on tässä vähän kaikkea nyt..."

"Mitä-mitä-mitä, mikä kiire työttömällä on?"

Kavahdin Riitan tokaisua. Riitta huomasi heti päästäneensä suustaan tahattoman sammakon ja siirsi suuret silmänsä äkkiä sivummalle. "Ei kun siis... Kaikillahan meillä on omat kiireemme, toisilla ne vain liittyvät töihin ja toisilla taas... no, muihin asioihin" hän jatkoi väläyttäen loppuun todella inhottavan oloisen hymyn, jonka ilmeisesti piti pehmittää hänen kärkästä puhetyyliään.

"Mun varmaan pitää ottaa nyt muutamia vuoroja kahvilan puolelta, että saan tilattua Gobille eläinlääkärin."

-- "Tietysti minä maksan Áran liikutuksesta, älä nyt höpsi että mihinkään kahvilaan menisit.. ..töihin. Kivempihan se on näin tienata vähän taskurahaa!"

Minun päässäni asia oli sillä selvä. Pääsin jälleen pälkähästä työnteon (yöh) suhteen, pääsisin tekemään rahaa ratsastamalla (käsittämätöntä) ja Riittakin häipyisi silmistäni muutamaksi viikoksi. Riitta ehdotti, että kävisin niin useasti kuin minulle vain kiireiltäni kerkiäisin ja hän laittaisi tililleni jokaisesta ratsastuskerrasta viisi euroa.

Nyökkäsin lopulta myöntymisen merkiksi.