Brunon päiväkirja

Muutto

“Hannuksentie 488… karsina numero 4… ovet on auki… tervetuloa”, kertasin nopeasti saamani tekstiviestin ja loikkasin sitten kuskin paikalta ulos. Ilmassa tuoksui syksy ja puut hehkuivat keltaisen ja oranssin sävyissä muistuttaen siitä, että marraskuu lähestyi vääjäämättä. Bruno kuopi ja tömisteli trailerissa kärsimättömänä.
“Malta nyt kaks sekuntia!” mä huokaisin ja katselin ympärilleni eksyneenä niin kuin aina uuteen paikkaan joutuessani. Kössin talli vaikutti juuri siltä miten sitä oli kuvailtukin, eikä me Brunon kanssa mitään erikoisia mukavuuksia etsitykkään. Autio tallipiha sai mut vakuuttumaan siitä, että paikka oli ainakin parempi kuin se ruuhkainen ratsastuskoulu Kuopiossa, joka oli meinannut ajaa mut ja Brunon molemmat hermoromahduksen partaalle. Bruno ei voinut sietää alati vaihtuvia ihmisiä, enkä mä halunnut selittää enää yhdellekään ponilapselle, miksi se ei voinut alkaa Brunon hoitajaksi. Kieltämättä mun tekemä karsinapaikkadiili jonkun ei-tallinomistajan (kuten nainen puhelimessa oli monta kertaa alleviivannut) tuntui hieman epämääräiseltä, mutta mä kuitenkin toivoin, että Bruno saisi täältä hyvän ja ennen kaikkea rauhallisen kodin.

Mä sain puuhata aivan rauhassa tavaroita paikoilleen, kun Bruno rouskutti heinää sen karsinassaan. Varmaan sen sirkushistorian takia se oli tottunut vaihteleviin maisemiin, joten yleensä riitti katto pään päällä ja heinää turvan edessä, niin Bruno kävi taloksi. Sillä ei yleensä ollut ongelmia tottua uuteen talliin tai edes uusiin hevoskavereihin, mutta ihmiset olivat vähän eri juttu. Välillä mä toivoin, että olisin saanut tietää enemmän Brunon historiasta ja välillä mä olin tyytyväinen, etten kuitenkaan tiennyt kaikkia yksityiskohtia. Sen perusteella, kuinka ruuna kavahti edelleen äkkinäisiä liikkeitä ja liian nopeasti iholle käyviä ihmisiä, mä pystyin kyllä arvaamaan, ettei ehkä kaikki koulutusmetodit sirkuksessa ollut ollut niitä kaikkein lempeimpiä. Se teki Brunosta vähän arvaamattoman, vaikka pohjimmiltaan ruuna olikin lempeä jättiläinen. Kun mä kirjoitin Brunon hoito-ohjeita lappuun karsinanoveen, mä toivoin, että muutkin tallilaiset osaisi olla sen kanssa kärsivällisiä. 

Bruno kuuli lähestyvät askeleet varmasti ennen mua, sillä mä huomasin ensimmäisenä ruunan tötterölle kääntyneet korvat, kun se kohotti päänsä sieltä, missä oli aiemmin ollut kasa heinää, mutta nyt enää hajanaisia korsia siellä täällä.
“Moi?” suomenhevosta taluttava nainen kuulosti kyllä ystävälliseltä, mutta hieman kysyvältä. 
“Terve! Me Brunon kanssa muutettiin tänään tänne. Mä oon Joel”, osoitin takanani kohoavaa hevosenkaulaa, jonka päässä, jossain korkeuksissa Bruno haisteli ilmasta vieraan hevosen tuoksua ja hörisi sitten matalasti.
“Ohoh”, naisen suusta karkasi. Mä tiesin kyllä, että Bruno oli… näky, kun se oikein pörhisti itsensä ryhdikkääksi. 
“Joo Bruno on vähän tollanen, mutta oikeesti se on aika chilli tyyppi”, mä vakuutin ja samaan aikaan mua nauratti ja nolotti Brunon yritys tehdä ensivaikutelma. Nainen naurahti hieman. 
“No Mantakin on joskus tällainen leppoisa ja joskus sitten taas… no tamma. Mä oon muuten Alva. Löysitkö jo tavaroille paikan ja muuten kaiken tarvittavan? Mä voin kyllä auttaa.”
Mä vakuutin tietenkin ensin, että mulla oli homma hallussa, mutta pian mä huomasin seuranneeni Alvaa Mantan karsinalle kysellen kaikkea käytännöistä, tallivuoroista, tarhakavereista, ilmoitustaululta bongaamastani laavuretkestä ja tallin omistajasta Kössistä, josta Alva ei kylläkään osannut sanoa juuri mitään.

Maastotaitokilpailut
12.11.2022 Nuppulanharjun tila - kutsu

Bruno ei ole varsinaisesti mikään kilparatsu, enkä mä mikään kilparatsastaja, mutta ehkä meillekin on olemassa juuri sopiva laji. Päätin nimittäin osallistua Brunon kanssa Nuppulanharjun Tilan maastotaitokilpailuihin sillä koko juttu kuulosti hauskalta ja sopivan rennolta tilaisuudelta testata vähän, miten Bruno suhtautuisi pieneen reissuun nyt kun se oli saanut tottua Kössin tallin rauhalliseen menoon. Ainakin Bruno oli ollut uudessa kodissaan paljon rennompi, eikä muutkaan tallilaiset tainneet säikkyä ruunan suurta kokoa. 

Päivä alkoi lupaavissa merkeissä, kun marraskuiselta taivaalta pilkahti kerrankin aurinko, eikä ajomatka Nuppulanharjulle ollut liian pitkä, joten Bruno ei ehtinyt kerätä liikaa höyryä matkan varrella. Siitä huolimatta kilpailuiden poreileva tunnelma sai Brunon kyllä esittämään muutaman sirkushevostemppunsa, vaikkei sen olisi tarvinnut tehdä yhtään mitään ylimäärästä kerätäkseen huomiota. Onneksi radalla Bruno oli kuin viilipytty ja puksutti tehtävästä toiseen järkähtämättömällä itsevarmuudella. Tehtävistä tuli mieleen vähän vanhat ratsastuskouluajat ja leirikilpailut, joita mä olin itsekin joskus autoin järjestämään. Ne oli paljon hauskempia kuin puuduttavat koulukiemurat tai itseään toistavat esteradat.

En ede soikeastaan ajatellut sijoitustamme suorituksen aikana, vaikka tiesinkin, että kaikki tehtävät pujottelusta bankettiin ja hapsukujasta ojan ylitykseen sujuikin jouhevasti. Vasta kun kuuluttaja julisti lopulliset tulokset, mä havahduiin siihen, että mehän olin Brunon kanssa ensimmäisellä sijalla! Toki jaetulla sellaisella, mutta se ei mua haitannut. Olin oikeastaan ihan tyytyväinen, ettei kaikki huomio ollut pelkästään vain meissä. 


Ruusuke Equestrian PRO

Otsalamppumaasto
20.11.2022 Nuppulanharjun tila - kutsu

Nuppulanharjun tilalle oli mukavaa palata tällä kertaa ostalamppumaaston merkeissä. Vaikka tällä kertaa väkeä pyöri tallin pihassa vähemmän, oli tunnelma eri tavalla jännittynyt illan pimetessä, kun heijastimin varustetut ratsukot järjestyivät jonoon. Täällä Kössin tallilla oli kyllä tottunut touhuamaan otsalampun valossa ja koluamaan hämärässä metsässä, joten Bruno suhtautui tallipihaa pyyhkiviin valokeiloihin varsin rennosti. Laukkavuoren maastot olivat hienot ja illan kruunasi pysähdys laavulla. Kantarellikeitto oli herkullista ja Brunollekin maistuii heinät, vaikka ruuna taisi imuroida turpaansa hieman myös naapureiden eväitä…