Alvan muistiinpanot

maaliskuu 2021
Hauskan karva oli aivan yhtä pehmeä kuin aina ennekin. Se oli myös aivan yhtä ahne ja hölmö oma itsensä kuin aina aikaisemminkin. Vuodessa ehti tapahtua paljon ja oli haikeaa ajatella mitä kaikkea olimme tamman kanssa tehneet ja saavuttaneet. Tie Tähtiin kisoja ja Hallava Cupia, Sommersolvervia ja leirejä. Olin aikaisemmin päivällä käynyt sanomassa heipat hallavalaisille ja tyypilliseen tapaani vollottanut silmät punaisiksi jo autossa. Hallava oli ollut toinen koti viimeisen vuoden ja siitä irti päästäminen tuntui samaan aikaan maailman lopulta ja uudelta alulta. Hauska mussutti päiväheiniään ja viimeinen maastolenkki oli sujunut rauhallisesti, pakollisia viimeisiä laukkapäästelyitä tietenkään lukuun ottamatta. Riisuin Hauskalta varusteet ja istuskelin karsinassa vielä hyvän tovin sanomassa heippoja haluamtta oikein siirtyä autolle kotimatkaa varten. Ainoa vain, ettei nokka suuntaisi enää Pronssijoen kotoisaa yksiötä kohti vain täysin uutta asuntoa Helsingin sydämessä.

toukokuu 2021
Kaviot liikkuivat hiekalla. Kivet rahisivat ja sora liikkui, kun punertava liinakkotamma käveli eteenpäin katsellen tarkasti tallinpihaa. Pidin narusta tiukasti kiinni ja poskia särki vain vaivoin pidätetystä hymystä. Siinä se nimittäin oli. Minun oma hevoseni. Se ihka oikea, ainoa ja ensimmäinen. Suomenhevostamma niin kuin olin aina Hauskan jälkeen ja vähän sitä ennenkin ajatellut. Mantarellin korvat kohosivat höröön kun se haisteli ilmaa ja päästi ilmoille hersyvän hirnahduksen. Oli vaikea olla nauramatta ääneen.

lokakuu 2021
“Olen pahoillani, mutta tässä vaiheessa Vikelle parasta olisi irti päästäminen. Se on kovissa kivuissa, eikä elämä jatkuisi hyvälaatuisena enää ehkä ollenkaan.” Eläinlääkärin sanat olivat kirkkaat ja selkeät, mutta ne sumenivat silti jonnekin kuulon ulottumattomiin. Vaivaisesti hengittävä mustavalkokirjava kissa makasi kyljellään ja silitin sen päätä hellästi. Päätös oli syntynyt jo eläinlääkärin kerrottua diagnoosi – olisi ollut epäreilua ja itsekästä pitää Vikkeä elossa vain oman ikävän takia. Nyökkäsin heikosti ja eläinlääkäri päästi ymmärtävän äänen.

helmikuu 2022
“Tuoko se on?” Rhea Kiurula kysyi silmät ymmyrkäisinä.
“Mmh”, nyökkäsin ja osoitin pölypalloa muistuttavaa karvasykkyrää pedin nurkassa.
“Se joka katselee samalla hölmöllä katseella kun sinä nyt”, jatkoin ja tuuppasin naista kyynerpäällä kylkeen. Rhea älähti ja nauroin huvittuneena.
“Saan sen kotiin mukaan ensi viikolla.”
“Ensi viikolla!? Mistä lähtien sä olet hankkinut koiranpentuja multa salaa? Mä kun luulin.. Sähän sanoit ettet hanki mitään millä ei ole kavioita”, brunette kysyi hölmistyneenä ja pieni pistos rinnassa kertoi pienestä uurnasta kirjahyllyn kunniapaikalla kissapannan ja lempilelun seurassa.
“Voitko sä muka vastustaa tuota?” kysyin hymyillen ja osoittaen uudestaan nyt meitä kohti etenevää espanjanvesikoiran pentua. Rhea kohautti olkiaan vetäen huulensa suppuun hymystä kumartuen sitten rapsuttamaan kastanjanruskeaa turkkia.

heinäkuu 2022
“Oletko sä nyt aivan sata varma tästä? Siihen paikkaan on täältä yli kaksisataa kilometriä ja sun tallimatkas on melkein viisikymmentä. Miten sä meinasit hoitaa opiskelut, hevosen hoidon ja koiran koulutuksen samalla?” Äiti seisoi olohuoneen ovella kädet ristittynä ja naama epätoivoisen kysyvässä ilmeessä.
“Mä selviän aivan loistavasti. Ihan niin kuin tähänkin asti. Mä yritän etsiä Mantalle lähempää paikan ja Maukankin tottelevaisuus on ihan hyvällä mallilla ton ikäseks. Aittajärvellä opiskelut ois lähellä ja mä voisin saada sieltä valmistumisen jälkeen töitä ihan pysyvästi”, järkeilin jatkaessani aamupala murojen ryystöä.
“Jos niin sanot”, äiti parahti ja marssi keittiöön. Pudistelin päätäni huvittuneena. Miten äiti selviäisikään kun ainoa lapsi muuttaisi hurjan kahdensadan kilometrin päähän puhelinten ja autojen aikakaudella?