Pajun päiväkirja

Rosegarden's Gildergreen
"Paju"
ratsuponitamma
om. Liana Vala

Siinä se nyt oli, mun ensimmäinen. Ensimmäinen ikioma poni. Paju katseli valppaasti ympäristöään ja hörisi ohikulkevalle puoliveriselle. Olimme hetkeä aiemmin allekirjoittaneet kauppakirjat 11-vuotiaasta ratsuponitammasta, johon olin ihastunut ensisilmäyksellä. Hopeanhohtoinen karva kiilteli syysauringossa ja äitini silitti ponin kaulaa. Isäni oli jo avaamassa trailerin lastaussiltaa. Meillä olisi tänään edessä vielä pitkä matka Aittajärvelle, Pajun uuteen kotiin. Olin muuttanut paikkakunnalle keväällä, kun olin saanut kunnalta oman alani töitä ja asuin nyt liian pienessä kerrostaloyksiössä keskustan tuntumassa. Pajulle oli järjestynyt paikka pieneltä kimppatallilta yhdellä puhelinsoitolla, mikä oli minusta vähän epäilyttävää, mutta ei mulla toisaalta ollut varaakaan muuhun. Aittajärveltä Kuopioon olisi ollut liian pitkä matka päivittäin ajettavaksi ja Aittajärven ”parempi” talli, Rósgarður, ei ollut ihan sitä hintaluokkaa jota nyt hain. Pajun ostoon oli mennyt hieman liikaa rahaa ja olin joutunut vähän lainaamaan vanhemmiltanikin, mutta minkäs sitä voi, kun poni oli sävähdyttänyt minua niin kovasti. Se, miksi mä just nyt halusin ostaa ponin, onkin sitten ihan toinen tarina.

Talutin Pajun traileriin, kun sen edellinen omistaja oli hyvästellyt ponin ja luvannut tulla katsomaan sitä vielä joskus. Paju seurasi minua kiltisti eikä hätkähtänyt, vaikka äiti vähän säätikin takapuomin kanssa. Kävin vielä itse tarkistamassa takapuomin pitävyyden ja sitten vanhempani laittoivat yhdessä lastaussillan kiinni. Sen seurauksena tamma vähän kohotti päätään ruokintapöydän heinistä, mutta jatkoi sitten pian syömistä. Rapsutin Pajun otsaa, toivotin sille mukavaa matkaa ja poistuin sitten itsekin trailerista ja suljin etuoven. Kello oli vähän vaille yksi, kun minä ja vanhempani pakkauduimme autoon ja hevoskuljetus starttasi kohti Aittajärveä. Reilun viiden tunnin ajomatka alkoi.
Matkalla tehtiin pari pysähdystä, joista ensimmäinen tapahtui jossain Oriveden seutuvilla. Paju sai juotavaa ja täydensin vähän sen heinäverkkoa. Toisen kerran pysähdyimme Suonenjoen paikkeilla, ja tarjosin myös silloin vesiämpäriä, mutta Pajulle ei maistunut. Hengittelimme hetken raitista ilmaa, kun isäni kävi hakemassa huoltoasemalta vähän evästä auton puolelle. Olin koko matkan tuijottanut tiiviisti trailerikameran kuvaa, mutta ei Pajulla mitään hätää ollut koko matkan aikana – siellä se mutusti heiniään eikä isäni reipas ajotahti tuntunut sitä haittaavan.

Auto kaarsi Kössin kimppatallin pihaan puoli kuuden maissa illalla. Vanhemmillani alkoi olla vähän kiire kotiin, joten Pajun purkamisessa oli vähän kiireen tuntua – he ovat juuri sitä sorttia, jotka menevät aina kotiin yöksi, edellinen yö Tampereella hotellissa oli ollut pitkän taivuttelun lopputulos… Tänään heillä olisi ajomatkaa siis vielä parin tunnin verran, ja koirat oli kuulemma luvattu hakea ystävän luota kahdeksaan mennessä. Paju oli tallipihalla parissa minuutissa ja isäni peruutti trailerin muiden viereen hyvin näppärästi. Sitten äiti nosteli minun ja Pajun tavarat nopeasti tallipihalle, suoritimme nopeat halaukset ja pian sininen maasturi-Volvo olikin jo kadonnut mutkan taakse. Olimme Pajun kanssa varmasti vähän huvittava näky tallipihalla, kun vieressämme oli kolme Ikea-kassillista tavaraa ja lisäksi minun reppumallinen matkakassini. Mä en oikeastaan tiennyt, minne meidän piti siitä mennä, joten kun ketään ei näkynyt missään, lähdin taluttamaan Pajua tallia kohti.

”Huhuu, onko täällä ketään?” huusin varovasti ovelta ja kurkistin sisään. Eräästä karsinasta ilmestyivät ystävälliset kasvot. ”Moikka! Sä olet varmaan Liana? Mä olen Sara, me puhuttiin puhelimessa”, nainen tervehti. Avasin tallin ovet kokonaan ja Pajukin pääsi astelemaan sisälle. ”Joo, Lianahan minä, ja tässä on Paju”, vastasin ja taputin ponin kaulaa. ”Mahtavaa! Mä laitoin teille karsinan tänne nurkkaan, sopiiko tämä?” Sara käveli Pajun karsinalle ja nyökkäsin vastaukseksi. ”Eihän nämä nyt kummoisia ole, mutta kyllä täällä pärjää. Ei kai tässä muuta kuin että tervetuloa!” Sara jatkoi. Talutin Pajun karsinaan ja irrotin riimunnarun sen päitsistä. Tamma pyörähti karsinassa pari kertaa ja meni sitten juomaan. Vedin ovea vähän enemmän kiinni ja keräsin sitten kuljetussuojat pois ponin jaloista. Sitten muistin, että tavaramme olivat yhä pihalla, ja mainitsin siitä myös Saralle, joka lähti ilomielin kantoavuksi. Yhdessä saimmekin kaikki kassit parilla kierroksella kannettua tallin vintille, jossa Sara osoitti minulle ja Pajulle oman paikan varustehuoneessa. Olin saanut kaupan mukana Pajulle sovitetun satulan ja suitset sekä pari loimea, mutta aika paljon tavaraa meiltä vielä puuttuikin. Rehusäkitkin olivat vielä kotonani eteistä täyttämässä, sillä tilaus oli jostain syystä tullut kotiini eikä tallille, vaikka olin niin mielestäni tilannut.  Voi sitä postipateraukkaa, joka oli raahannut kaksi 25 kilon säkkiä hevosenruokaa hissittömän kerrostalon kolmanteen kerrokseen… Onneksi minun ei ollut tarvinnut kuitata tilausta enkä ollut saanut murhaavaa katsetta kyseiseltä urhealta kantajalta.

Vaikka kaikki tavarat eivät vielä aivan löytäneet paikkaansa yläkerrasta, palasin Pajun luokse talliin ja nappasin ponin takaisin riimunnarun päähän. Sara oli lähdössä tallilta, mutta lupasi tulla kuitenkin näyttämään Pajun tarhan. Eihän niitä tosiaan pihassa ollut kuin kaksi ja toisessa tammat, toisessa ori ja ruuna, mutta silti. Sara esitteli myös tarhailevat hevoset, joista erityisesti silmiini pisti rautiaanpäistärikkö suomenhevostamma, ravuri kuulemma. Tietysti myös kirjavat puoliveriset herättivät huomiota – ne näyttivät vähän siltä, etteivät kuuluneet tälläiselle maalaistallille. Mutta toisaalta, mikä minä olen sanomaan. Hetki sitten Pajukin oli ollut hieno kilpaponi – nyt edellisistä kisoista oli jo hieman aikaa – mutta niin minä vain ostin sen ja toin omaksi harrasteratsukseni Aittajärven perämetsään. Annoin Pajun tutustua uusiin tarhakavereihinsa tänään aidan yli eikä kukaan ainakaan kiljunut, kuten tammojen keskuudessa monesti tuntui tapahtuvan. Jatkoimme tarhalta matkaa pihatolle, jossa aidalla kuikuilivat issikkatamma, kirjava poniruuna ja hallakko, suomenhevosta muistuttava tamma. Paju luimisti vähän korviaan ruunalle ja potkaisi sivulle kun pyysin sitä eteenpäin, joten ehkä oli ihan hyvä että Pajun paikka oli tallissa eikä pihatossa. Vaikka en vielä paljoa tammasta tiennytkään, minulla oli ollut sellainen mielikuva heti koeratsastuksen jälkeen, että Paju arvostaisi enemmän tallia ja karsinaa kuin ympärivuorokautista mahdollisuutta ulkoiluun.

Palasimme Pajun kanssa talliin pihakierroksen jälkeen ja vein Pajun suoraan omaan karsinaansa. Riisuin siltä päitset ja kuljetuksessa päällä olleen fleeceloimen, ja ripustin molemmat roikkumaan karsinan oveen. Paju katseli ympärilleen vähän hämmentyneenä, kun tallissa ei ollut muita, mutta en mä tammaa kyllä uloskaan viitsinyt ensimmäisenä iltana viedä. Rapsuttelin Pajua hetken ja totesin sitten, että en oikeastaan ollenkaan tiennyt, millä menisin kotiin tallilta. Keskustaan oli matkaa useampi kilometri eikä täällä mitkään bussit kulkeneet, ainakaan sillä tavalla että kotiin pääsisi. Puolessa vuodessa en ollut vielä kavereitakaan ehtinyt juuri saamaan, joten huomasin hyvin pian olevani vähän pulassa, jos en halunnut kävellä montaa kilometriä. Siinä vaihtoehtoja miettiessäni havahduin siihen, että tallin ovi kävi ja joku tuli sisään. Astuin nopeasti käytävän puolelle ja tervehdin tulijaa varoisesti. ”Apua, ei saa säikytellä!” tulija pyörähti ympäri ääneni kuullessaan ja ilmeeni vakavoitui. ”Ömm, en mä tarkoittanut.. Tai siis, moi, mä olen Liana”, sopersin ja ojensin kättäni. ”Moi, Elviira. Sara kertoikin että tänne tuli joku uusi”, nainen vastasi ja käänsi katseensa minusta Pajuun. ”Sievä poni”, hän jatkoi. ”Joo, se on Paju. Mä itseasiassa ostin sen tänään”, vastasin ja kaduin heti sanojani. Miksi, sitä en tiedä. Ensikohtaamisemme Elviiran kanssa oli vähän, noh, jäätävä. ”Hei, sori, vähän outo kysymys, mutta onkohan sulla autoa? Mä en tiedä miten pääsen pois täältä kun vanhemmat heittivät meidät ja mun auto nököttää kotipihassa ja..” Elviira katsoi taas minuun ja ikäänkuin mittaili päästä varpaisiin. ”Jos sä autat mua iltatallissa, voin heittää sut”, Elviira vastasi vakavalla ilmeellä. Mun kasvoille levisi hymy, ja vastasin, että tietysti auttaisin. Elviirakin hymyili, kun kysyin että mitä voisin tehdä ensimmäiseksi.