Hertan & Turkan päiväkirja

Suomenhevonen, tamma
Ravuri

Om. Eikka Wästersund
Hoit. Haetaan


Suomenhevonen, ori
Varsa

Om. Eikka Wästersund
Hoit. ?

Olishan se nyt pitänyt tietää että oli näinkin monen vuoden jälkeen lähes mahdottomuus ostaa hevosta siten että isän nimi ei tullut puheissa esiin. Kai se oli onni ja kirous kun on menestyvän raviohjastajan poika, mutta mieluusti mä olisin kyllä hevoseni ostanu ilman mitään mainintaa koko ukosta. Ratsastamaanhan mua ei oltu ikinä opetettu joten ratsuhevosen hankinnasta mä en edes haaveillut vaikka kai se olisi helepottanut elämää edes jollakin tasolla. Toki itteppä mä kuoppani kaivoin ja näin ollen enpä mä oikiastaan muuta ku juoksijoita kattellu.

Ihan pikkuvarsoista mä en löytänyt mitään mielenkiintoista joten hiljalleen aloin katselemaan mitä aikuisten ravurien puolelta löytyisi. Pääasiassa kaikki oli jotain siitosvalmiita tai muuten vain surkeasti juosseita tapauksia millaiseen mä en ainakaan tässä kohtaa halunnut rahojani laittaa, sillä mitään innostusta ei ainakaan vielä olisi kasvattaa omaa juoksijaa vaikka olisihan se joskus hieno päästä ajamaan omaa kasvattia starteissa. Hilijaasen ja rauhallisen ettinnän jäläkeen eteen tuli ilmoitus nelivuotiaasta tammasta jolla oli jo kuus starttia alla. Tutkiessani tarkemmin tamman ennätyksiä ei se ollut ainakaan vielä näyttänyt mitään juoksulahjoja, mutta toisaalta se oli vielä niin nuorikin että sillä olisi koko ura edessään aikaa parantaa ennätyksiään ja ehkä jopa juosta ehjempiä startteja kun nyt yli puoliin juostuista starteistaan oli tamma kirjannut ruksin ennätyksensä perään. Ajeltuani katsomaan ja koeajamaan tamman oli lopulta kaupat syntynyt tammasta jota oli Hertaksi edellisessä kodissaan kutsuttu.

Uusi hevonen toi toki eteensä sen ongelman että mihin ihmeeseen sen laittaa kun oman tuvan pihaan ei hevonen millään mahdu. Isoimmat tallit olivat myös aikalailla "älä edes kuvittele ajattelevaskaan" listalla joten nähdessäni ilmoituksen Kössin tallista kuullosti paikka siltä että ainakin alakuun se olisi tyhjääkin parempi joten sovittuani tamman karsinapaikasta oli aika hakea Hertta uuteen kotiinsa. Suuremmin en pitänyt huolta siitä, miten tamma tulisi kotiutumaan sillä juoksijana se olisi todennäköisesti tottunut siihen että paikat muuttuisi joten todennäköisesti muutamassa päivässä tamma kotiutuisi uudelle tallille ja päästäisiin tutkimaan sen kanssa ajoreittejä. Toki sitä ennen täytyisi käydä ostamassa tammalle silat ja päävehkeet sekä kärryt kun edellisestä kodista ei tammalle mukaan tullut riimua ja narua kummempia varusteita. Onneksi olin jo "vahingossa" tutustunut muutaman lähialueen hevostarvikeliikkeen valikoimaan joten huomenna täytyisi pistellä ruoka hieman reippaammin kitusiin ja käydä jo ruokatunnilla ostoksilla, tai viimeistään yrittää pistää raksalla pillit sen verran ajoissa pussiin että ennen tallille tuloa kerkeäisi käymään hakemassa edes pakolliset värkit jotta tamman kanssa päästäisiin edes jonkinlaiseen alakuun.

Nii ja kai sitä pitääs toivoa että ketään ei suuremmin kiinnosta se kuka minä oon, tai ainaki että kaikki olis kiinnostuneempia hevoosesta koska mieluusti hankkisin ihan omat meriittini enkä hyödyntäisi isän omia vaan sen takia että joku sattuu laskemaan 1+1.

Me oltiin nyt viikon verta asuttu Hertan kanssa uudella tallilla. Ihan mitään parasta mahdollista kotiutumista tamma ei tainnut saada sillä mun oli pakko pitää se reenissä koko ajan kun olin ilmoitellut sen pariinkin starttiin seuraavalle viikolle. Ensimmäänen startiista olis jo huamenna kun me suunnattaasiin Korpikoskelle mihinä eressä olis avoon lähtö kylymäverisille keskipitkällä matkalla. Tammalla ei ollut kovinkaan nopia ennätys viälä tualla matkalla, mutta toisaalta ainuat startit jotka tammalla oli alla tuolta matkalta oli vaan opetus- ja koelähtö kun sitten taas muut tamman lähäröt olivat mailin matkalta mistä Hertalla alakookin olla jo ihan kiva ennätys vaikka kuitenkin siitäkin oli maharollista napsia sekunteja poies vaikka mitään kiirusta ei sen kans ajateltu pitää ja ennätykset paranis jos paranis.

Sen jäläkeen me suunnattaasiin tamman kans Radical Trottersiin tallin vuosiraveihin jossa meillä olisi edessä toinen avoin kylmäverilähtö 2100m matkalla. Pohorin kyllä ilimoottautumista laittaessani että pitäiskö tamma ilimoottaa tittelilähtöön, mutta toisaalta mä tiäsin että siihen lähtöön ilimoottautuisi varmasti palio sellaasia hevosia joilla olis parempi ennätys joten ainakin viälä me juostaisiin tamman kanssa vain avoimia lähtöjä ja ehkä sitten ens vuonna viisvuotis kaudella me alettaisiin Hertan kanssa jahtaamaan titteleitä ja tiedä vaikka neliän vuoden päästä me oltaasiin mukana karsimassa kuningatarkisaan. Hulluahan sellaasesta on haaveella ja matkalle mahtuu varmasti monta mutkaa ja sattumaa nii pitää ny vaa olla rauhassa ja kattua että mihinkä elämä meitä viä ja mitenkä meirän startit tuloo etenemään.

Tallilla mä olin tutustunut oikeastaan vaan Saraan ja Reettaan kun ne oli ollut jo meitä ennen osa talliporukkaa, vaikka koko ajjan paikat oli täyttyny ja uusia naamoja oli tullu niin pihaton ku tallinkin pualelle. Tokihan varmasti ku aikaa vaan kuluus ja tiät kohtaas kaikkien kanssa niin alakaas tutustumaan paremmin porukkaan ja oppimaan sitä että millaasia persoonia kaikki on ja ehkä sitä vois löytää jopa yllättävää reeniseuraa tai tiärä vaikka sitä yllättääs ittensä löytämällä ittensä hevoosen selästä vaikka en minä satulas oo ikinä istunu. Ens kuulle Sara oli suunnitellu laavuretken johonka mä ilimoottauduun mukaan ihan vaa jalakamiähenä joten ehkä silloon pääsis tutustumaan porukkaan vähän paremmin. Kuitenkaan en ressannut kovinkaan paljoa mistään ja antaasin vaan ajan näyttää mitä tapahtuus ja mitenkä kaikki etenis tästä pisteestä eteenpäin.

Mun ja Hertan ensimmäinen yhteinen ravimatka jännitti ihan hirveästi, vaikka en antanutkaan sen näkyä. Sunnuntai mulla meni pakatessa sekä valmistellessa hevosautoa reissulle, ja maanantaina me lähdimmekin sitten aikaisin liikkeelle. Ajomatka meni onneksi hyvin eikä mitään katastrofeja tapahtunut, vaikka mahdollisuudet kaikelle olisivat olleet olemassa.

Ravipaikalle saavuttuamme etsin meille merkityn katoksen ja peruuteltuani auton sopivalle etäisyydelle siitä, oli aika purkaa ensin kärryt auton takaa ja työntää ne katokseen. Hertan kuullessa, jotta ramppi alkoi laskeutumaan, tamma kuopi auton lattiaa, mutta onnekseni se lopetti komentaessani tuota. Tamma olisi halunnut peruutella hurjalla vauhdilla ulos autosta, mutta käskin sen odottaa ja kuunnella minua, joten lopulta pääsimme maanpinnalle nätisti ja yhtä matkaa. Pyöräytettyäni tamman parin voltin verran auton takana, saatoin taluttaa Hertan katokseen ja kiinnittää sen ketjuihin, ennen kuin hain autosta valjaskassin sekä jokaisen hevosihmisen pelastuksen – sinisen ikeakassin – jossa oli niin oma ajoasuni kuin myös kaikkea muuta mahdollista tavaraa.

Koska olimme matkassa tamman kanssa kahden, kysyin naapurikatoksessa seisoskelevalta vanhemmalta ravimieheltä, jos tuo katsoisi tammaani sivusilmällä hetken, jotta saisin käytyä sisäänkirjoituksessa ilmoittamassa saapuneemme perille sekä noutaakseni voilokin, jonka saisin lopulta kiinnittää tammani siloihin. Samalla kun hoidin sisäänkirjautumiseen liittyvät toimenpiteet, jouduin myös pakolliseen puhalluskokeeseen, josta minun ei onnekseni tarvinnut huolehtia. Kaiken ollessa valmiina sainkin palata takaisin katokselle, jossa Hertta onnekseni seisoi nätisti. Riisuin villaloimen, jonka olin sille laittanut hieman ennen lähtöä päälle ja viikkasin sen katoksia jakavalle aidalle, ennen kuin nappasin pölyharjan käsiini ja pyyhkäisin tammani lävitse.

Mitään hurjaa kiirettä ei tarvinnut pitää valjastamisen kanssa ja pikalukkovaljailla valjastaminen oli vielä puolet nopeampaa kuin mitä perinteisellä valjastuksella. Lopulta oli aika naksauttaa aisat lukkoihin ja kiinnitellä varmuusremmit aisojen ympärille sekä painaa oma kypärä päähän ja ottaa ajolasit sekä hanskat mukaan. Päästin Hertan irti ketjuista ja tamma lähti heti askeltamaan reippaasti eteenpäin ja minulle meinasi tulla hieman kiire hypätä kärryjen penkille, jotta kerkeäisin tamman matkaan. En ajanut Hertalla kovinkaan raskasta lämmittelyä, sillä ajattelin kokeilla miten Hertta toimisi kahdella lämmityksellä.

Lämmitettyäni Hertan toisen kerran meillä oli vielä jokunen hetki ennen starttia, joten palautin tamman katokselle ja yritin loimittaa sen mahdollisimman hyvin, jotta sen lihakset pysyisivät lämpöisenä starttia varten. Tässä välissä oli vielä hyvää aikaa minun itseni juosta käymään vessassa ja pian paluuni jälkeen olimmekin valmiita siirtymään radalle sekä esittelyyn. Tässä lähdössä esittely tapahtui numerojärjestyksessä, joten me esittäydyimme ryhmän keskivaiheilla. Radan oltua vielä hetken vapaa lähdön valjakoille oli aika ryhmittäytyä auton taakse ja vaikka hieman mietinkin, että kuinka tamma ravaisi kiinni siivekkeeseen ei siinä ollut mitään ongelmaa ja pääsimmekin suhteellisen sievästi matkaan.

Alkuun Hertta ravasikin reippaasti eteenpäin ja pidimme aika hyvin paikkamme porukan puolivälissä. Tamma tuntui hyvältä ajaa eikä ainakaan vielä kaksi lämmitystä tuntunut painavan tamman kavioissa mutta ensimmäisen kilometrin jälkeen Hertasta huomasi, että vauhti hidastuu. Lopulta valjakko toisensa perään ohitti meidät ja näin ollen ylitimme maaliviivan viimeisenä valjakkona. Hertasta huomasi, jotta startti oli ottanut sen voimille, joten annoinkin tamman hölkätä vain rennosti jonkin aikaa startin jälkeen ennen kuin kävelytin sen huolella ja päästessämme katokselle heitin sille heti ensimmäisen coolerin selkään ennen kuin edes irrotin kärryjä sen perästä. Suitsien ja silojen ollessa pois, naksautin riimunnarun kiinni ja irrotin ketjut, jotta saatoimme lähteä kohti pesupaikkaa. Tamma nautti pesusta ja kuivattuani sen huolella laitoin sille saman coolerin takaisin päälle ja palasimme katokselle, jossa heitin sen selkään vielä villaloimen ja kiinnitettyäni remmit oli aika taluttaa Hertta autoon, pakata kamat ja suunnata takaisin Kössille ja valmistautumaan meidän seuraavaan starttiin joka olikin edessä jo torstaina.

Ne kaksi välipäivää mitä meillä oli Hertan kanssa, meni oikiastaan vaan varusteiden huollossa ja uurelleen pakkauksessa. Tokihan samassa sopassa tuli siivottua autokin ja laitettua sinne vähän lisää kuiviketta, ennen kuin nostin varustetilaan valjaskassin sekä laukun, jossa oli omat ajovermeeni. Tarkistettuani jotta mulla oli varmasti kaikki kasassa, kattelin viälä Hertan kuljetuskamat kasaan, jotta saatoimme lähteä matkaan mahdollisimman heleposti.

Koska meidän startti, oli vasta ravien loppupuolella, kerkesin aamusta käydä viimeistelemässä pari juttua kesken olevalla raksalla ennen kuin oli aika suunnata Kössille ja hakemahan Hertta kyytille. Ajomatka Radical Trottersiin sujui hyvin ja me pääsimme perille ihan hyvissä ajoin. Tällä kertaa ajattelin ajaa vain yhden lämmityksen, joten otin oman aikani käydä sisäänkirjoituksessa hoitamassa pakolliset asiat pois alta, ennen kuin suuntasin takaisin katokselle. Aloitin purkamalla kärryt ja siirtämällä ne taas katoksen perälle, ennen kuin aloin availemaan ramppia ja laitoja, jotta saatoin antaa Hertalle luvan lähteä liikkeelle, jotta saatoin taluttaa tamman katokseen.

Kiinnitettyäni kirjavan tammani katokseen, hain silapussin sekä ikeasäkin autosta ja aloin laittamaan tammaani kuntoon. Meillä oli vielä hyvin aikaa ennen starttiamme, joten saatoin laittaa Hertan rauhassa kuntoon ja vaihtaa kuulumisia parin tutun ihmisen kanssa ennen kuin oli aika käydä vaihtamassa vielä omatkin vaatteet. Rautiaanpäistärikköni tuntui yllättävän reippaalta lämmittää ja jouduinkin hieman pidättelemään tammaa, jotta se ei käyttäisi kaikkia paukkujaan jo lämmityksessä. Ajaessani tammaani takaisin katokselle Hertta tuntui todella hyvältä ja loimitin sen odottelemaan starttiamme. Odotellessamme kerkesin vielä kerran käydä lävitse suunnitelmani starttiin, ja lopulta oli aika nostaa loimet pois Hertan selästä, avata riimun soljet sekä toinen ketjuista ja antaa tammalle lupa lähteä liikkeelle ja ajaa muiden perässä radalle.

Esittelyssä Hertta tuntui tarjoavan ehkä jopa hienoisesti liikaakin painetta ohjille ja olin tyytyväinen, jotta starttiin ei ollut liiallisesti aikaa. Lopulta lähtöauto siirtyi radalle ja valjakkojen oli aika siirtyä auton taakse. Nenänsä edessä oleva siipi tarjosi onneksi sopivasti jarrua Hertalle, jotta tamma ei päässyt temppuilemaan liiallisesti ja yritinkin vain pidätellä tammaa sen verran, jotta pääsisimme ravilla matkaan ja saisimme mahdollisimman parhaan alun startille. Heti kun auto kiihdytti, annoin Hertan kiihdyttää vauhtiaan ja tamma ottikin kärkipaikan. Kavereiden tullessa rinnalle tamma tuntui kiihdyttävän askeltaan ja sain tehdä kaikenlaisia temppuja, jotta tamma pysyi ravilla. Onnekseni loppusuora alkoi koko ajan lähenemään, joten saatoin antaa Hertalle luvan lähteä loppukiriin.

Ylittäessämme maaliviivan, en tiennyt olimmeko me vai vierellämme juossut isäntätallin Radikalin Ikinä lähdön voittajavaljakko. Lopulta maalikameran kuvan tutkinnan jälkeen voittajaksi kuulutettiin minut ja Hertta ja niukalle kakkossijalle tuli sitten Radikalin Ikinä eikä kyllä kauas jäänyt myöskään kolmanneksi sijoittunut Nelosen Pihkuralla. Kääntäessäni Herttaa voittajaesittelyyn en voinut tajuta, että ensimmäinen tolppamme tuli näin nopeasti, mutta samalla olin myös hurjan ylpeä nuoresta tammastani. Hertalla ei ollut vielä edes kymmentä starttia alla ja tammalla oli silti jo kaksi voittoa plakkarissa tämän lähdön jälkeen. Ajaessani rautiaanpäisätärikköni takaisin katokselle, olin yhtä hymyä. Onnittelut voitosta sekä hienosta juoksusta oli todella mukava ottaa vastaan ja hoidinkin tammani paljon kevyemmällä mielellä valmiiksi lähtemään kotiin.

Takaisin Kössille pääsimme vasta myöhään illalla, joten kaikki olivat jo käyneet hoitamassa omat ratsunsa. Perjantaina päästessäni raksalta suuntasin kotiin vaihtamaan tallivaatteet ennen kuin pyörähdin leipomon kautta hakemassa täytekakun, jonka olin yllättäen onnistunut tilaamaan jopa samalle päivälle. Pysäytettyäni autoni tallin pihalle kiersin apukuskin paikalle ja nostin kakkulaatikon käteeni, ennen kuin lähdin tekemään matkaani kohti vinttiä ja siellä sijaitsevaa pientä oleskelutilaa. Sain muutaman ihmettelevän katseen kävellessäni tallipihan lävitse ja kerroinkin kaikille, että tarjolla olisi täytekakkua meidän eilisen voiton vuoksi. Päästessäni lopulta vintille laskin kakun pöydälle ja aloin etsimään lautasia tai jotain mille ihmiset voisivat ottaa kakkupalansa sekä tietenkin lusikoita, joilla syödä.

Ennen Radicalissa juostua voittoa lokakuun lopulla olimme käyneet Hertan kanssa myös Karoluksen raviradalla starttaamassa nelivuotiaille kylmäverisille tarkoitetussa ”melkein mestari” lähdössä. Nuori tammani paineli tuossakin lähdössä totosijoille, ylittäessämme maaliviivan toisena vain sekuntin sadasosan lähdön voittaneen Solmun soman perässä sekä saman verran maaliviivan kolmantena ylittänyttä Regnstromia ennen. Kakkossija toi Hertan tilille 5000 v€ lisää ja sillä maksettaisiinkin taas muutamat lähdöt sekä muita tamman kuluja.

Lokakuun loppu oli muutenkin kiireinen ravien osalta, sillä näistä raveista seuraavana päivänä suuntasimme Hertan kanssa Snilli trottersiin jossa edessä oli divisioona ravit. Hertan kanssa edessä oli 1600 m matkalla ajettava ”Kyvyt esiin” divisioona karsinta, joka oli tarkoitettu enintään 5000 v€ voittaneille kylmäverisille. Vauhti ei tässä lähdössä päätä huimannut, vaikka lähdön voittaja, Adinan Joonatan ottikin neljän sekuntin sadaosan etumatkan lähdön kakkoseen. Me ylitimme Hertan kanssa maaliviivan neljäntenä valjakkona hieman yli sekuntin voittajan jälkeen, mutta tämä suoritus riitti kuitenkin finaalipaikkaan sekä Hertan tilipussi kasvoi 500 v€:llä. Olin löytänyt tammalle karsinapaikan seuraavaksi yöksi lähitallilta, joten meidän oli helppo seuraavana päivänä osallistua divisioona finaaliin.

Reipas starttitahti taisi tässä kohtaa painaa Herttaa kavioissa, vaikka emme jääneetkään lopulta kuin neljä sadasosaa voittajasta. Maaliviivan ylitimme kuudentena valjakkona ja tämä sijoitus riitti vielä viimeiseen rahasijaan, joten kokemuksen lisäksi poistuimme 1000 v€ rikkaampina kohti heti jo seuraavana päivänä koittavaa seuraavaa starttia. Marraskuu aloitettiin Karoluksen raviradalla Marraskuun Murkut raveissa. Siellä meillä oli edessämme nelivuotiaille kylmäverisille suunnattu lähtö 1600 m matkalla. Lokakuun lopun kiireinen raviaikataulu taisi oikeasti näkyä nyt tamman jaloissa, sillä jäimme lähdön hännille ylittäessämme maaliviivan kolmanneksi viimeisenä valjakkona.

Ehjä juoksu kuitenkin merkitsi sitä, että tamman tili karttui 750 v€:llä. Karoluksen ravien jälkeen Hertta sai pitää muutaman päivän täysin vapaata ennen kuin valjastin tamman uudelleen ja lähdimme ajamaan uusia lenkkejä. Treenit saivat olla alkuun kevyitä, mutta kuun puolivälin sekä seuraavan startin lähestyessä ajoin Hertalla muutaman raskaamman lenkin sekä hiitin valmistaakseni tammaa starttiin. Nuoskan Ravitallilla juostu lähtö ei kuitenkaan ollut Hertan parhaita, sillä tamma ylitti maaliviivan kolmanneksi viimeisenä. Nuoskan startin jälkeen Hertta sai uuden pikkuloman ennen kuin joulukuun alussa tamma starttasi viitenä päivänä peräkkäin Nuoskassa järjestetyissä sarjaraveissa.

Viidestä startista yhdessä tamma juoksi itselleen totosijan, vaikka muissa sitten jäätiinkin sijojen ulkopuolelle. Viidestä startistaan kolmesta Hertta nappasi itselleen myös rahaa 3000 v€ edestä. Loppuvuoden Hertta saikin viettää hieman lomaa sekä kevyempää treeniä ennen kuin uuden vuoden startit tulisivat eteen.

14.04.2023

Olin saanut onnekseni keskiviikon iltatallin vaihdettua, joten minun ei tarvinnut yrittää silloin selvitä iltatallista. Kolme päivää jaksoin maata kotona katsomassa netflixiä ja yrittämässä vain parantaa omaa oloani. Lopulta kuitenkin sain tarpeekseni kotona makaamisesta ja päädyin suuntaamaan Kössille.

Monikaan liikeradoista ei tuntunut edelleenkään kovin hyvältä, joten en tiennyt kuinka suuri järki tallille lähtemisessä vielä oli, mutta kotonakaan en jaksanut enää maata. Noustessani autosta Kössin pihalla jo pelkästään pienen tallirakennuksen näkeminen sai omaa fiilistäni nousemaan. En tiennyt kuinka tulisin tallilla selviämään, mutta se olisi pikkuseikka. Pihassa ei ainakaan vielä näkynyt muita autoja, joten ainakin jonkin aikaa saisimme olla tamman kanssa kahdestaan, joten ehkä olisin jopa onnistunut valjastamaankin Hertan siihen mennessä, kun ensimmäinen ihminen saapuisi tallille.

Kuitenkin siinä vaiheessa, kun yritin nostaa Hertan valjaita olalleni naulasta, jossa ne roikkuivat, kylkeni muistutti olemassaolostaan. Hammasta purren kuitenkin yritin selvitä parhaani mukaan yksin ja aseteltuani valjaat sellaiselle paikalle, jossa ne eivät murjoisi kylkeäni ainakaan pahemmin tein matkani tallin puolelle. Laskettuani harjapakin lattialle sekä valjaat satulatelineelle, jouduin ottamaan lyhyen tauon hengen vetämiselle ja olotilan tasaamiselle, ennen kuin poimin tammani riimun ja narun matkaani. Tällä kertaa saatoin kiittää onneani siitä, että tammani tarhakaverit eivät välttämättä olleet kovinkaan kiinnostuneita siitä kuka olisi tulossa. Hertta puolestaan onnekseni käveli suoraan luokseni ja painoi päänsä suoraan riimuunsa, mikä helpotti asiaa suuresti ja onnistuin lopulta taiteilemaan riimun poskilukonkin kiinni.

Talliin päästessämme saatoin tipauttaa Hertan riimunnarun käsistäni maahan ilman pelkoa siitä, että nuori tamma lähtisi karkuun. Samalla se tarjosi minulle mahdollisuuden käyttää molempia käsiäni tamman kiinnittämiseen. Hertta ei ollut tottunut siihen, että asiat tapahtuivat näin rauhallisella tahdilla ja se käänsikin päätään puoleeni katsoen minua kuin varmistaen jotta kaikki olisi varmasti okei. Rapsutin tammaa säältä samalla kun mutisin sille, että kaikki olisi ok ja että joutuisin olla vain vähän varovaisempi sillä olin hieman kipeä.

Hertan ollessa harjattuna, jouduin pitämään vähän pidemmän tauon. Vaikka olinkin yrittänyt pitää harjausliikkeet rauhallisena ja kuunnella omaa oloani, oli kylkeni päättänyt tässä kohtaa muistuttaa siitä, että olin kaukana terveestä. Meitä lähestyvät askeleet jäivät minulta rekisteröimättä, vaikka Hertta huomasikin tulijan ja tammna korvat kääntyivät hetkelliseen höröön, ennen kuin tuo palautti minun puoleisen korvan takaisin kohti puhinaani.

“Heippa!” Iloinen tervehdys kajahti ilmoille jostain hieman kauempaa. Vedettyäni vielä kerran syvään henkeä, suoristin puoliksi löhöävän asentoni ja käänsin huomioni kohti saapujaa, jonka tunnistin Reetaksi.
“Moikka” onnistuin vastaamaan toisen tervehdykseen.
Nainen näytti siltä, että tuo olisi kysymässä tai sanomassa jotain, ennen kuin selkeästi huomasin, jotta toinen rekisteröi oikeaa kättäni peittävän liimasidoksen.
“Pieni työtapaturma. Onnistuin vain venäyttämään ranteeni niin lääkäri tuki sen ainakin viikoksi, jotta se saa mahdollisuuden parantua ennen kuin alan kokeilemaan kestääkö se normaalia käyttöä.”
Reetan ilme näytti siltä, että toinen ei ehkä ihan täysin ostanut selitystäni, mutta toivoin jotta se olisi tarpeeksi hyvä siihen nähden, että ranteeni oli pienin ongelmistani.

“Pärjäätkö Hertan kanssa vai kaipaatko apua?”
“Kyllä mä pärjään. Ei mun tekeminen ehkä mitään nättiä hetkeen oo, mutta mä ainakin yritän” vakuutin samalla kun yritin heilauttaa silat tamman selkään. Liikerata oli kuitenkin juuri sellainen, joka sai taas kipuaallon iskeytymään kylkeeni ja vaikka miten yritinkin peittää irvistykseni, en onnistunut siinä sellaisella tavalla kuin toivoin.
“Anna mä autan sua” Reetta lopulta vain tuumasi ja tarttui siloista kiinni, kääntäen ne paremmin tamman selkään.
“Vyö menee kolmanteen reikään. Se on vähän paksumpi remmi, mutta se menee kuitenkin solkeen ja sen saa kiristettyä helposti.” Ohjeistin samalla kun yritin lähteä hakemaan kärryjä. Onnekseni Hertan kärryt eivät painaneet paljoakaan, joten ne olivat kevyet keikauttaa vaakatasoon sekä vetää tamman luokse.

Aisojen ollessa lepäämässä oikeiden lenkkien päällä mittasin, jotta ne jäivät oikealle etäisyydelle, ennen kuin purin aisaremmin kiepiltään. Jollain ilveellä sain remmin kiristettyä lukolle ja kieputettua sen muutaman kierroksen aisan ympärille, ennen kuin toinen lukko meinasi tehdä tiukkaa.  Ensimmäisen puolen ollessa valmiina ja siirtyessäni Hertan toiselle puolelle, olin juuri valmistautumassa siihen, että pystyisin kiinnittämään myös sen puolen remmit, ei minun annettu sitä tehdä.
“Kerro mulle, miten se tehdään niin mä laitan noi remmit sulle.”

Käänsin katseeni kohti Reettaa, joka tuijotti minua päättäväisesti ja päädyttyäni vain pudistamaan päätäni hieman, aloin itsepäisesti avaamaan ensimmäistä tämän puolen kahdesta remmistä kiepiltään. Onnistuin pujottamaan remmin aisan taakse, aisalenkin takapuolelle, mutta yrittäessäni kiristää sitä kävi kipu kyljessäni sietämättömäksi.
“Eikka, istu alas ja kerro miten nää kaikki remmit menee.”
“Se… se mikä siinä roikkuu…pitää kiristää vetämällä sitä alas. Sitä saa oikeesti vetää ihan kunnolla ja se pitäis pysyy kireellä samalla kun se viedään sitten sen paksun lenkin edestä, mutta niin että se tulee alhaalta ylös. Sille puolelle, missä se remmi nyt on, pitäis jäädä tila, josta ton hännän voi pujottaa niin että siihen muodostuu lukko” yritin selittää mahdollisimman selkeästi irvistelyni lomasta. Parin lisäneuvon avulla remmi oli lopulta paikoillaan ja oli seuraavan nahkasoiron aika.
“Sen voi vetää tulemaan suoraan ton toisen edestä. Sen voi kiristää ihan kunnolla kans ja se pitäis tulla niinkun alhaalta ylös ja sit sen voi pyörittää siihen eteen niin pitkälle, että näyttäis siltä, jotta vielä yksi kierros mahtuisi. Sitten siinä kohtaa se loppu pitäisi viedä sen paksun lenkin taakse, aisan alitse ja sitten tuoda sieltä välistä mikä jää remmin ja aisan väliin, että sen saa kiristettyä kunnolla. Sitten kun toisella puolella roikkuu se remmi niin hännät sais yhdistää” selitin ja viitoin samalla suuntia ja remmejä.
“Mä tipuin kyllä heti kartalta, mutta mä kokeilen.”

Muutaman yrityksen ja erehdyksen, sekä melkein kädestä pitäen näytetyn ohjeen kanssa Reetta sai molemmat remmit paikalleen. Pyydettyäni vielä tuota kiinnittämään häntäremmin, joka oli aiemmassa vaiheessa unohtunut, kiitin tuota avusta ja lähdin hakemaan kypärääni sekä ajolaseja. Onnekseni kypärän saaminen päähän sekä soljen kiinnittäminen sujuivat yhdellä kädellä ja ajolasinikin olivat valmiiksi terveellä puolellani roikkumassa kypärän hihnassa. Palattuani Hertan luokse avasin tamman riimun turvalla olevasta lukosta ja aloin pujottamaan mustia ravisuitsia rautiaaseen päähän.

“Mä lähden Eikka sun kanssa. Ei sua uskalla yksin tuonne päästää” jostain takaani kuului samalla kun askartelin sekkiä kiinni valjaisiin, sillä en saisi sitä enää myöhemmin todennäköisesti millään kiinni. Tässä vaiheessa toivoin, jotta Hertalla olisi liukusekki manuaalisekin sijaan, mutta sen siitä sai, kun ei halunnut alkaa opettelemaan uutta. Irrottaessani lopulta narut ja riimunkin Hertan päästä saatoin viimeinkin kääntyä takaani kuuluneen äänen puolelle, jonka tiesin jo kuuluvan Reetalle. Kääntyessäni ympäri näin tuon kiinnittävän oman kypäränsä solkea ja yritin keksiä tapaa kieltäytyä toisen seurasta.
“Kyllä mä pärjään. Me käydään vaan joku kävelylenkki ihan testiksi” yritin vakuuttaa samalla kun pujotin ohjaspään pois ohjalenkistä ja aloin suoristelemaan ohjia, jotta saatoin taiteilla itseni kärryille.
“Ihan sama. Mä tuun silti sun mukaan” naisen sanat olivat päättäväiset ja jos en olisi sillä hetkellä ollut sellaisissa säryissä kuin olin, väittely olisi varmasti jatkunut pidemmälle kuin yhteen vastaväitteeseen.

Meidän molempien ollessa kyydissä annoin Hertalle luvan lähteä liikkeelle ja tamma lähti askeltamaan eteenpäin reippaalla askeleella. Onnekseni tamma ei ollut kerännyt ylimääräistä virtaa, vaikka sillä oli ollutkin muutama ylimääräinen vapaapäivä allansa. En tiennyt miten tamma tulisi kestämään useamman kävelypäivän sillä voisi olla, jotta en pystyisi ajamaan vauhdikkaampia lenkkejä ainakaan ennen kuin kylkiluuni olisi edes jollain tasolla alkanut luutumaan ja jokainen pomppu ei sattuisi. Onnekseni tamma käveli tänään reippaalla askeleella eteenpäin eikä ohjissa tuntunut olevan mitään ylimääräistä painetta, vaikka se olisi voinut olla hyvä mahdollisuus.

Reilua tuntia myöhemmin pysäytin Hertan takaisin Kössin pihalle ja yritin taiteilla itseni mahdollisimman kivuttomasti alas kärryiltä, jotta saatoin yrittää purkaa tamman valjaistaan ja hoitaa sen takaisin tarhailemaan. Kiitettyäni toki Reettaa ensin seurasta.

01.05.2023

Ensimmäinen viikko tapaturmani jälkeen oli hieman hankala ja kipeä. Kuitenkin toiselle viikolle saapuessa ei oloni ollut enää niin kipeä, mutta silti tietyt liikkeet aiheuttivat joko irvistelyä tai hiljaista kiroamista. Suurin rasti taisi kuitenkin olla Hertan ajaminen, sillä varsinkin aisaremmien kiristäminen sai jokaisella kerralla kivun iskemään kylkeeni ja jouduin pitämään parin minuutin mittaisen tauon. Toisaalta Kössiltä lähtevät ajoreititkään eivät olleet paikoitellen mitenkään hyväpintaisia, mutta jo ihan alkumetreillä päätin, jotta en valittaisi. Ehkä joku olisi voinutkin vaatia parempia ajopohjia ja jopa sellaisia, joita huollettiin säännöllisesti ja jos ei ammattimaisesti niin ainakin hyvällä tietotaidolla ja kokemuksella. Meille Hertan kanssa onneksi riitti nekin tiet, joita Kössin lähipiirissä oli tarjolla silloin kun en jaksanut lastata tammaa koppiin ja lähteä radalle ajamaan.

Vaikka alkuun ajolenkit saivatkin oman olotilan menemään alamäkeen, saatoin sentään olla tyytyväinen siitä, jotta Hertta tuntui joka kerta yhtä innokkaalta ja hyvältä. Reetta oli aina satunaisesti auttanut minua Hertan kanssa ja varsinkin sellaisina päivinä kun olinkin haukannut ihan liian suuren palan ja tehnyt enemmän kuin tilani salli. Jokainen päivä oli kuitenkin aina edeltäjäänsä hieman helpompi ainakin joissain asioissa, vaikka välillä olikin tullut eteen sellaisia hetkiä, kun oli miettinyt, helpottuisiko elämä ollenkaan.

Ehkä oli todellista hulluutta pitää Hertta mukana Aken ravitallin vapunpäivän raveissa, mutta kun tamma oli kerta sinne jo keretty ilmoittamaan niin reissuun myös lähdettiin. Tiesin jotta ravipäivästä tulisi todennäköisesti pitkä, joten se olisi myös hyvä testi sille kuinka paljon kylkeni todellisuudessa kestäisikään. Tokihan olin yrittänyt elää mahdollisimman normaalisti ja tehdä asioita siten kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Pääasiallisesti kylkeni olikin kestänyt yllättävän hyvin kaikenlaisia liikkeitä ja muita mitä olin pistänyt sen kokemaan, vaikka varsinkin ylöspäin kurottavat liikkeet olivat sellaisia, jotka eivät välttämättä tehneet ihan hyvää. Tokihan varsinkin pidemmät ja reippaammat harjausliikkeet olivat sellaisia, joiden kanssa murtuma muistutti itsestään ja jouduinkin joko hidastamaan tahtia tai pitämään jonkinlaisen tauon, jonka aikana kylki sai levähtää.

Jo paria päivää ennen lähtöä pakkasin trailerin valmiiksi, sillä ajattelin antaa raveja edeltävän päivän kyljelleni vapaata. Toisaalta näin ollen saisin myös aikaa pakata sellaiset asiat, jotka ensimmäisellä kerralla unohtuivat pakata, jolloin niitä ei tarvitsisi metsästää lainalle ravipaikalta, tai käydä ostamassa jonkin hevosliikkeen autolta. Onnekseni tällä kertaa muistin jopa pakata kaikki tarvikkeet, joten raveja edeltävän päivän sain vain keskittyä olemiseen ja lepäämiseen. Ravipäivän aamu alkoikin sitten ajoissa ja onnekseni Hertta käveli koppiin heti ensimmäisellä yrittämällä ja parkkeerattuaan itsensä sopivalle paikalle kopissa, kiinnitti tamma huomionsa heinäverkkoon, jonka olin sen viihdykkeeksi kiinnittänyt.

Kuten olin epäillytkin, lastaussillan- sekä kärryjen nostaminen olivat sellaisia liikkeitä, joista kylkeni ei pitänyt ja toivoinkin jotta ravipaikalle päästessämme se olisi rauhoittunut sen verran, jotta pääsisin ajamaan tammani. Onnekseni katospaikkamme osui erään puolitutun valmentajan vierelle, joten kehtasin pyytää apua kärryjen laskussa. Siltaa availlessani näin, kuinka Hertta kuunteli taas pitkästä aikaa ravipaikan ääniä ja onnekseni tamma peruutti kopista nätisti ja sivistyneesti. Talutettuani rautiaanpäistärikköä tammaani muutaman kierroksen, oli aika palata katokselle ja alkaa harjaamaan tammaa. Hertta oli onneksi suhteellisen puhdas, joten keskitin harjaamisen vain silojen- sekä häntäremmin alle jäävään osuuteen ja muuten sipaisin satunaiset kuivikkeet pois tamman karvapeitteestä. Kiristellessäni remmejä aisojen ympärille manasin mielessäni sitä, että taisin olla yksi niistä harvoista, jotka enää ajoivat perinteisellä valjastuksella.

Kuitenkin kaikesta huolimatta Hertta oli lopulta valjastettuna ja oli aika vetää omat ajohaalarit päälle. Ajokkini ja itseni ollessa valmiina, oli aika päästää tamma irti katoksen ketjuista ja pyytää se liikkeelle, jotta saatoin taituroida itseni penkille. Kuten jollain tavalla saatoinkin odottaa, Hertta oli normaalia enemmän menossa, joten ajelin tottuttua pidempään käyntiä ennen kuin tamma sai luvan siirtyä hölkkään. Koska tamma oli meno päällä, jouduin pidättelemään Herttaa normaalia enemmän ja en ollut yhtään varma siitä, miten se tulisi vaikuttamaan starttiimme. Lopulta kuitenkin sain ajettua ihan onnistuneen lämmityksen tamman kanssa ja enää täytyikin vain odottaa starttia.

Ravit avattiin kylmäverisille suunnatulla mailin lähdöllä, joka oli samalla isäntä tallin 500 ravien juhlalähtö. Avoin lähtö oli jaettu useampaan sarjaan ja Hertta päätyi aikansa puolesta lähdön kolmanteen ryhmään, joten pääsisimme onneksi myös järkevään aikaan pois ravipaikalta. Kahdeksan osallistujan lähdössä saimme oman paikkamme lähtöauton takaa ja olinkin siitä tyytyväinen, sillä voltista tamma olisi sattanut yrittää lähteä juoksemaan liian aikaisin. Auton kiihdyttäessä edestämme päästin jonon muodostumaan siten, että ajoin Hertan kolmanteen pariin. Onnekseni kärki ei pitäny mitään hurjaa tahtia päällä, joten minun ei tarvinnut pelätä sitä, jotta Hertta laukkaisi, vaikka edestämme jouduttiinkiin kääntämään laukan takia Hafliði Nøn.

Muutenkin taisin ajaa tammaa hieman varman päälle, mikä näkyikin siinä, että Suolasenhimo sekä Snillin Maileen pääsivät ohittamaan meidät. Loppupeleissä ylitimme maaliviivan toiseksi viimeisenä valjakkona, vain Adinan Jummijammin jäädessä taaksemme. Kuitenkin ehjä juoksu oli ihan positiivinen asia ja tamman ennätyksestäkin onnistuttiin hiomaan hieman pois, sen kirjautuessa uudelle ajalle 31,6aly. Lähdön voittajasta jäätiin vain sekuntin ja sadaosan verran, mikä toki hieman harmitti, mutta yritin muistuttaa itselleni, jotta ero voisi olla paljon suurempikin kuin millaisille luvuille se nyt jäi.

Tällaisella tuloksella olisi hyvä jatkaa kohti seuraavia raveja ja jossain kaukana tulevaisuudessa siintävää haavetta kuningatarlähdöstä. Tokihan siihen pisteeseen tamman ennätyksestä pitäisi viilata vielä ainakin kuusi sekuntia pois, mutta toivoin jotta kokemus ja startit auttaisivat tässä missiossa ja lopulta pääsisimme kokeilemaan onneamme kuningatar karsinnassa. Katokselle ajoin takaisin edelleen reippaalla hevosella, joka oli palautunut startista hyvin. Pikaisen riisunnan ja pesun jälkeen oli aika lastata Hertta takaisin koppiin, pakata kamat ja suunnata takaisin Kössille valmistautumaan uusiin raviretkiin.

18.08.2023

Kesän helteiden saapuessa Hertta oli saanut jäädä lomalle, sillä tamman treenaamisesta ei olisi tullut noilla helteillä mitään. Toisaalta Hertta oli vielä myös niin nuori, jotta treenitauko ei tekisi tammalle yhtään huonoa, ja voisimme koko talven keskittyä treeniin ja toivottavasti myös alkaa parantamaan ennätyksiä siten, jotta seuraavalla kaudella suurkilpailut voisivat olla mahdollisia tamman kanssa.

Tammalle sopivat lähdöt olivat pitkälti olleet lyhyellä radalla, joten Hertan lyhyen radan ennätys alkoi olemaan jo ihan kivalla mallilla viisivuotiaalle tammalle. Tokihan olisi mukava nähdä miten tamma pärjää pidemmilläkin matkoilla, kun suurimman osan urastaan tamma on ravannut mailin matkoilla. Ensi viikolla olisikin mielenkiintoista nähdä, millaiselle lukemalle tamma kirjaisi pitkän matkan ennätyksensä, sillä olin ilmoittanut Hertan Aken Ravitallilla ravattaviin raveihin. Näissä raveissa tammalla olisi edessä viisivuotiaille ja vanhemmille kylmäverisille tarkoitettu 3100 m ryhmäajolähtö.

Mitään suuria odotuksia en kuitenkaan Hertan menestymiselle laita, sillä pelkästään jo puhdas startti olisi voitto. Kaikista todennäköisempää olisi, jotta tamma hyytyisi noin 2100 m jälkeen ja viimeinen kilometri voisi olla sitten se johon tamman juoksu kaatuisi. Toki aina voisi olla, jotta tamma yllättäisi ja se jaksaisikin juosta koko 3100 m matkan. Ennen ravipäivää olisi toisaalta muutamakin mahdollisuus päästä kokeilemaan sitä, kuinka tamma jaksaisi edetä tuollaisella matkalla. Jos Herta näyttäisi siltä, että tamma ei jaksa juosta niin sitten keskityttäisiin rakentamaan sen kuntoa niin, että seuraavalla kerralla tuollaisella matkalla tamma jakaisikin juosta ainakin vähän pidemmälle. Toiveissa olisikin, jotta tulevasta talvesta tulisi sen verran luminen, että hankitreenit olisivat mahdollisia ja sitä kautta tammalle saataisiin rakennettua parempaa kuntoa.

Kuitenkaan mitään sen suurempaa kiirettä ei Hertan kanssa ole kuitenkaan ajatus pitää ja tamma saakin nauttia elämästään ja jatkamme sen kanssa treenailua tasaiseen tahtiin. Starteissa voisi toki käydä vähän useammin, mutta ainakin toistaiseksi niitä on ollut hieman huonosti tarjolla.

Kesän helteiden saapuessa Hertta oli saanut jäädä lomalle, sillä tamman treenaamisesta ei olisi tullut noilla helteillä mitään. Toisaalta Hertta oli vielä myös niin nuori, jotta treenitauko ei tekisi tammalle yhtään huonoa, ja voisimme koko talven keskittyä treeniin ja toivottavasti myös alkaa parantamaan ennätyksiä siten, jotta seuraavalla kaudella suurkilpailut voisivat olla mahdollisia tamman kanssa.

Tammalle sopivat lähdöt olivat pitkälti olleet lyhyellä radalla, joten Hertan lyhyen radan ennätys alkoi olemaan jo ihan kivalla mallilla viisivuotiaalle tammalle. Tokihan olisi mukava nähdä miten tamma pärjää pidemmilläkin matkoilla, kun suurimman osan urastaan tamma on ravannut mailin matkoilla. Ensi viikolla olisikin mielenkiintoista nähdä, millaiselle lukemalle tamma kirjaisi pitkän matkan ennätyksensä, sillä olin ilmoittanut Hertan Aken Ravitallilla ravattaviin raveihin. Näissä raveissa tammalla olisi edessä viisivuotiaille ja vanhemmille kylmäverisille tarkoitettu 3100 m ryhmäajolähtö.

Mitään suuria odotuksia en kuitenkaan Hertan menestymiselle laita, sillä pelkästään jo puhdas startti olisi voitto. Kaikista todennäköisempää olisi, jotta tamma hyytyisi noin 2100 m jälkeen ja viimeinen kilometri voisi olla sitten se johon tamman juoksu kaatuisi. Toki aina voisi olla, jotta tamma yllättäisi ja se jaksaisikin juosta koko 3100 m matkan. Ennen ravipäivää olisi toisaalta muutamakin mahdollisuus päästä kokeilemaan sitä, kuinka tamma jaksaisi edetä tuollaisella matkalla. Jos Hertta näyttäisi siltä, että tamma ei jaksa juosta niin sitten keskityttäisiin rakentamaan sen kuntoa niin, että seuraavalla kerralla tuollaisella matkalla tamma jakaisikin juosta ainakin vähän pidemmälle. Toiveissa olisikin, jotta tulevasta talvesta tulisi sen verran luminen, että hankitreenit olisivat mahdollisia ja sitä kautta tammalle saataisiin rakennettua parempaa kuntoa.

Kuitenkaan mitään sen suurempaa kiirettä ei Hertan kanssa ole kuitenkaan ajatus pitää ja tamma saakin nauttia elämästään ja jatkamme sen kanssa treenailua tasaiseen tahtiin. Starteissa voisi toki käydä vähän useammin, mutta ainakin toistaiseksi niitä on ollut hieman huonosti tarjolla.

Ravipäivän tullessa eteeni oma fiilikseni oli yllättävänkin rauhallinen, sillä tiesin jotta Hertta tekisi varmasti parhaansa startissa. Ymmärsin myös, jotta tämä olisi ensimmäinen kerta, kun Hertta joutuisi ryhmässä juoksemaan tällaisen matkan, joten voisi todellakin olla, ettei tamman pää vain kestäisi. Kuitenkin kaikista vähimmillään tämä startti olisi sellainen, joka tarjoaisi minulle hyvää tietoa siitä, millä mallilla Hertan treeni olisi. Tokihan myös parin kuukauden starttitauko voisi vaikuttaa Herttaan tavalla, jos toisellakin, sillä meillä ei oikeastaan ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä ajamaan porukassa muuten kuin raveissa. Pitäisi varmaan jossain kohtaa lähteä Hertan kanssa jonkinlaiselle treeni ”leirille” jonka yhtenä tavoitteena voisi olla ajaa niin paljon porukassa kuin mahdollista. Parasta varmasti olisi, jos päästäisiin ajamaan erilaisissa porukoissa, jolloin tamma saisi rutiinia sellaisestakin.

Vaikka matka olikin pidempi kuin mitä Hertta oli aiemmin juossut pidin tamman lämmittelyn silti samanlaisena kuin mitä aina tähänkin asti. Palatessamme takaisin katokselle lämmityksen jälkeen mulla oli hyvä fiilis startista. Juottaessani Herttaa pari puolituttua valmentajaa kävi jutuissani ja vaihdoimmekin kuulumisia. Vaikka en välttämättä tuntenutkaan ihan kaikkia ravipiireistä kunnolla, monet kuitenkin tunsivat minut vähintään siinä vaiheessa, kun näkivät kuka Hertan omistajana oli. Mitä pidemmän aikaa me oltiin keretty raveja kiertämään tamman kanssa, sitä paremmin mä olin alkanut tottumaan – tai nöyrtymään – siihen ajatukseen, että mihin ikinä mä Hertan kanssa menisinkin, joku aina tunnistaisi mut. Tokihan keskustelut saivat odotteluaikaa menemään nopeammin ja lopulta oli aika vetää ajotakki takaisin päälle ja painaa kypärä päähän.
Varmistettuani vielä, jotta kaikki Hertan valjaiden remmit olivat varmasti tarpeeksi kireällä, irrotin toisen varustuskatoksen naruista ja lopulta avasin tamman riimun niskalukon ja taiteilin sen pois suitsien päältä. Rautiaanpäistärikkö seisoi paikallaan kuin patsas aina siihen asti, jotta tamma tunsi selällään ohjien kevyen kosketuksen, joka oli merkki siitä, että tamma sai lähteä kävelemään eteenpäin. Kärryjen tullessa sopivalle paikalle ponnistin ensin sivuttain penkille, ennen kuin heilautin oikean jalkani oikealle puolelle kärryjä ja kohensin asentoani penkillä samalla kun tamma sai kävellä reippaalla askeleella kohti rataa.

Radalle päästessämme käänsin Hertan kiertämään rataa väärään suuntaan, sillä esittelyyn olisi vielä hetki aikaa. Yritin pitää tamman mahdollisimman rauhallisella hölkällä sillä halusin tamman säästelevän paukkujaan starttiin. Lopulta oli aika hakea oma paikka esittelyjonosta ja lopulta myös paikka lähtöauton takaa. Kaikki valjakot mahtuivat hyvin lähtöauton taakse, sillä lähdössä juoksi vain seitsemän valjakkoa. Toki tämä samalla tarkoitti myös sitä, jotta lähdöstä maaliin Hertan täytyisi jaksaa juosta mahdollisimman reippaasti, jos haluaisimme päästä tamman kanssa totosijoille. Lähtöauton kiihdyttäessä yritin pidätellä Herttaa hieman, jotta tamma ei ampaisisi matkaan ihan täysiä, jotta tammalla riittäisi toivottavasti paukkuja koko matkan ajalle. Tämä suunnitelma toimi hyvin, sillä muutama kanssavaljakoistamme tuntui hieman väsähtävän siinä kohtaa kun 2100 m tuli täyteen. Koska matkaa oli vielä kilometrin verran jäljellä, pidättelin tammaa vielä pienen hetken, ennen kuin annoin tamman lähteä kirimään.

En tiennyt tarkalleen kuinka paljon Hertassa oli paukkuja jäljellä, mutta rautiaanpäistärikkö yllätti minut positiivisesti ja tammasta löytyikin paukkuja lähteä kirille. Noin 500 m ennen maalia mä päädyin nyppäämään Hertan korvat auki ja jostain suomenhevosen syvyydestä löytyi vielä uusi kirivaihde ja valjakko toisensa jälkeen jäi meidän taaksemme. Mä yllätyin todella suuresti Hertan vasteesta ja ohittaessamme vierellämme numerolla viisi ravaneen Vitamiini RC:n unohdin jopa totalisesti tuulettaa tamman ylittäessä maaliviivan ensimmäisenä valjakkona.

”Tämä oli kolmas voitto tamman uralla ja ensimmäinen tällä matkalla, miltä nyt tuntuu?”
”No siis totta puhuen ainakaan vielä mä en voi uskoa tätä. Mulla ei ollut oikeastaan mitään odotuksia koko startille, saati sille että me päästäisiin totosijoilla maaliin. Mutta näköjään ihmeitä voi tapahtua ja totta kai mä oon tästä voitosta todella onnellinen.”
”Teillä on ollut tässä pientä starttitaukoa, onko jotain ajatuksia siitä, milloin tamma nähdään seuraavan kerran starttiviivalla?”
”Mitään kiveen hakattua ei ole merkittynä, katsellaan ihan sen mukaan, miten Hertta tästä startista palautuu ja kuinka löydetään seuraava sopiva startti.”
”Eino Wästersund ja Hurmasuon Hertta, vielä kerran onnea hienosta voitosta ja onnea tulevaan!”
”Kiitos!”

Ajaessani Hertan pois voittajahaastattelusta en voinut olla hymyilemättä leveästi koko matkaa katoksille. Tamman edellisestä voitosta oli melkein vuosi ja tähän väliin oli mahtunut 15 starttia, joten voitto pitkästä aikaa tuntui hyvältä. Tokihan tiesin, että jotkut hevoset menevät paljon pidemmilläkin väleillä voittojensa kanssa, joten siinä mielessä Hertan voittojen väli ei ollut edes mitenkään huomattavan pitkä. Kuitenkaan tämä fakta ei tehnyt Hertan voitosta yhtään sen arvottomampaa ja tiesinkin jotta seuraavana päivänä olisin kakkukahvit velkaa Kössiläisille.

Koko paluumatka Aken Ravitallilta takaisin Kössille tuntui menevän paljon nopeammin ja helpommin kuin mitä ajomatka ravipaikalle. Edes myöhäinen kotiintulo ei haitannut ja sain, sainkin kaikki tavarat purettua autosta ja trailerista sekä pestyä tamman valjaat ja suitset. Varmistettuani jotta kaikki hevoset rouskuttelivat tyytyväisenä pieniä heinä annoksiaan, jotka olin antanut yleisen rauhan ylläpitämiseksi sammutin tallista valot ja lähdin suuntaamaan kotiin.

Koska ravipäivä oli osunut lauantaille, ei sunnuntaina ollut mitään mahdollisuutta saada leipomosta tilattua kakkua. Omat taitoni eivät myöskään riittäisi siihen, että yrittäisin leipoa kakun, joten kaupan kylmäkaapista löytyvä kakku sai ajaa tänään asiansa. Tehtyäni ostokset ja taiteiltuani tieni autolleni, yritin asettaa kakun mahdollisimman tasaisesti autoni penkille, jotta se selviäisi parhaalla mahdollisella tavalla Kössin pihalle. Onnekseni kakku selvisi kuitenkin tallille ilman suurempia tuhoja ja sain jopa taiteiltua sen poiskin autostani tuhoamatta sitä.

”Moikka! Mulla on kakkua!” huikkasin Reetalle ja Kasteelle, jotka näin kuljeskelemassa tallipihalla. Molemmat kääntyivät katsomaan minua ja päästessäni lähemmäksi saatoin nostaa kakkulaatikkoa varovaisesti ylöspäin.
”Mitäs nyt juhlitaan?” Kaste ihmetteli ääneen.
”Me otettiin Hertan kanssa eilen voitto Aken Ravitallilla meidän ekassa pitkän matkan startissa, joten pitäähän sitä juhlia voittoa kakkukahveilla” totesin samalla kun yritin jatkaa matkaani eteenpäin, pitäen mahdollisimman suuren osan kermavaahdosta kakun reunoillla.
Eihän kauppojen valmiskakut olleet niin hyviä kuin leipomosta varta vasten tilatut, mutta onneksi tämäkin kakku ajoi asiansa. Istuttuamme tarpeeksi kauan nauttimassa kakusta, oli lopulta aika kuitenkin nousta ylös ja lähteä hakemaan Herttaa ulkoa.

Olin oppinut jo aikaa, jotta starttipäivän jälkeisenä päivänä hevosella ajettaisiin kevyt hölkkälenkki palauttelua avittamaan. Rautiaanpäistäriköstä huomasi, jotta edellisen päivän startti painoi tammalla kavioissa, joten annoin Hertan hölkkäillä sellaista tahtia kuin tamma tahtoi. Vauhti ei välttämättä jokaisella pätkällä päätä huimannut, mutta se ei haitannut, sillä pääasia tällä lenkillä oli, jotta tamma saisi edes vähän liikettä palautuakseen eilisestä startista. Kuitenkin loppupeleissä palasimme takaisin tallille tyytyväisen tamman kanssa. Maanantaina Hertta pääsi vielä kävelylenkille, ennen kuin loppuviikon tamma saikin pitää vapaata.

Hertan treenit jatkuivat rauhalliseen tahtiin eteenpäin, oikeastaan ehkä enemmänkin vain ylläpitäen tamman peruskuntoa. Vasta syyskuun lopulla ilmoittelin tamman seuraavaan starttiin ja tällä kertaa lähdimmekin Karolukseen, jossa ravattiin ”tauolta takaisin” ravit. Tammalle sopivin lähtö löytyi ravien viimeisestä lähdöstä, joka oli viisivuotiaille kylmäverisille suunnattu mailin ryhmäajo. Lyhyen radan matka ei aiheuttanut minussa mitään suuria tunteita, sillä tämä oli sellainen matka, jota olimme startanneet useammankin kerran tamman uran aikana. Kuitenkin jostain syystä tänään Hertta ei ollut ihan terävimmillään ja lähdössä pidettiin ihan hyvää tahtia. Näin ollen lopullinen sijoituksemme tässä startissa oli lähdön puolivälissä. Vaikka tamma saikin napsaistua ennätyksestään inasen reilun puolitoista sekuntia pois, jostain syystä mä en kuitenkaan osannut olla tästä suorituksesta niin tyytyväinen kuin mitä ehkä olisi voinutkin olla.

Koska mä halusin varmistaa, jotta tammalla olisi kaikki varmasti kunnossa, mä päädyin varaamaan raveja seuraavalla viikolla tammalle ajan klinikalle. Mä teetätin niin laajat tutkimukset kuin mitä tässä kohtaa ja näillä tiedoilla tammalle oltiin valmiita tekemään. Saatoin olla vain kiitollinen siitä, että meillä oli Suomessa taidokkaita eläinlääkäreitä, jotka olivat tutustuneet erilaisiin ongelmiin, joita hevosten kanssa saattoi olla. Kuitenkaan ehkä onneksi ja omanlaiseksi harmituksekseen ei Hertasta löytynyt mitään isompaa ongelmaa, joten päädyn jättämään tamman vain jonkinlaiselle tauolle. Tokihan mä katselin kuitenkin jonkinlaisella mielenkiinnolla startteja, joita Hertalle voisi olla tarjolla ja lopulta meidän vuoden viimeinen startti juostiin Radical Trottersissa marraskuun lopulla.

Tämä oli tamman uran toinen pitkän radan startti ja samalla tässä lähdössä ravattiin toinen ”Tulevaisuuden toivo 2023” karsinta. Tokikaan emme lähteneet edes hakemaan finaalipaikkaa, vaan tavoite oli täysin siinä, jotta saisimme mahdollisimman ehjän startin alle. Tämä oli kuitenkin myös ensimmäinen startti joka tänä vuonna juostiin hokit jalassa, joten sekin varmasti toisi oman lisänsä starttiin.

Loppupeleissä startti oli ihan tasaista suorittamista enkä voinut olla meidä yhdeksänteen sijaan kovin pettynyt mutta toisaalta en ollut siitä myöskään hurjan onnellinen. Katoksille päästessäni tajusin Hertan polkaisseen itselleen vekin oikeaan takaseen joten pääsin suorittamaan myös hieman haavanhoitoa ennen kuin oli aika pakata tamma ja varusteet autoon ja suunnata takaisin Kössille.

Tämän startin jälkeen me ei ollakkaan oikeastaan tehty sen suurempia. Hertta sai pitää oikeastaan lomaa koko loppuvuoden ja sitten me ei päästykään aloittelemaan treenejä pakkasen paukkuessa kolmessakymmenessä. Enää täytyykin vain toivoa jotta nämä Siperiakelit helpottavat että me päästäisiin treenien pariin ja katselemaan joitain startteja keväämmälle.

07.05.2024

”Sä näytät ihan hirveältä”

Hymähdin vain vastaukseksi samalla kun otin vastaan kahvimukin, jota Reetta ojensi puoleeni.
”Tiedän”.

En kehdannut väittää vastaankaan, sillä mä tiesin, että en välttämättä ollut tällä hetkellä se kaikista miellyttävin näky silmälle. Viimeisen varmaan viikon ajan nukutut tunnit olivat jääneet todennäköisesti lähemmäksi vuorokautta. Tarkemmalla laskemisella luku olisi voinut olla pienempikin, mutta kaikki pääsivät todennäköisesti helpommalla, kun tuohon aspektiin ei tartuttu liiaksi.

Hertan lasketun ajan lähestyessä mä olin alkanut valvomaan tammaa sen verran, jotta en nukkunut kovinkaan montaa tuntia vuorokauden aikana. Kyllähän mä sen tiesin, jotta kovinkaan pitkään tällainen meno ei olisi terveellistä, sillä tein kuitenkin joka päivä täyden työpäivänkin. Hertan varsa olisi kuitenkin ensimmäinen varsa, jonka kasvattamisesta mä olin vastuussa ja samalla kyseessä olisi myös tamman ensimmäinen varsa joten ei varmaan ollutkaan mikään ihme että olin stressaantunut asiasta.

Totta puhuen onni oli ollut se, jotta Iikka oli tarjonnut mulle asuntoautoaan lainalle varsavalvojaisiin, joten mun ei onneksi tarvinnut nukkua autossani. Tokihan mä olisin ollut siihenkin valmis, mutta koska Iikka itse toi asuntoauton lainaamisen esiin – ja totta puhuen olihan se nyt huomattavasti mukavampi vaihtoehto – en mä ollut kieltäytynyt asiasta. Tokihan mä oiln tarjoutunut maksamaan vuokraakin siitä, että sain lainata toisen autoa, vaikka Iikka olikin kieltäytynyt asiasta. Säiden salliessa mä istuin maailman hatarimmalla muovituolilla – totta puhuen tuoli oli just niin sopiva Kössille kuin olla ja voi - tuijottamassa läppärini näyttöä, jossa oli avoinna kuvafiidi Hertan karsinan nurkassa sijaitsevasta kamerasta. Totta puhuen kameraa asentaessa mä olin tyytyväinen ammatistani, sillä ”helppo ja nopea” asennus ei todellakaan ollut sitä. Tai sitten se johtui vain siitä, että en ollut joutunut ikinä aiemmin tekemään sellaista projektia. Mutta kunhan sain fiidin vain auki ja toimimaan, oli fiilikseni enemmän kuin voittajalla.

Nostin kahvimukin uudelleen huulilleni ja annoin nesteen täyttää suuni. Huonojen unien lisäksi toinen varmasti enemmänkin kuin reilusti terveyttäni koetteleva asia oli se määrä kahvia, jota menneen viikon aikana olin kaatanut kurkustani alas. Jos suuntaisin nyt lääkäriin en todennäköisesti yllättyisi mahdollisesta vatsahaava diagnoosista. Mitä pidemmälle viikko oli edennyt ja Hertta oli päättänyt varsaansa pantata, olin todennut, jotta parasta olisi vain antaa viikon mennä omalla painollaan ja tehdä muutoksia asioihin vasta sen jälkeen, kun varsa olisi maailmassa. Todennäköisesti ennen tuota hetkeä musta ei ollut sen suuremmin mihinkään, joten ehkä yksi viikko menisi vähän niin ja näin. (Jos hommat jäisivät vai tämän viikon valvomisiin, mutta mene ja tiedä mikä on totuus hevosten kanssa).

”Ootko sä edes syönyt mitään tänään?”
”Kyllä mä…töistä…kaupassa…”
”Niin siis saisko tuon saman suomeksi?”
”Hä???” käännyin katsomaan vierelläni seisovaa naista hämmentyneenä.
”Oli hieman vaikeaselkoinen tuo sun vastauksesi. Totta puhuen mä en kyllä ymmärtänyt siitä oikeastaan mitään muuta, kun sen että sä olit vissiin syönyt töiden jälkeen?”
”Aa joo. Kyllä mä söin jotain töiden jälkeen. Mun olisi pitänyt käydä myös kaupassa, mutta totta puhuen mä unohdin…” vastasin, vaikka sanani hieman venyivätkin koska en todellakaan ollut ylpeä siitä, miten retuperällä mun elämänhallintani oli tällä hetkellä. Ei sillä, että se muutenkaan olisi välttämättä koko aikaa mitään maailman parasta, mutta tällä hetkellä mun elämäni oli ehkä vähän liian poikamiesmäistä.

Vierelläni istuva nainen ei vastannut mitään, mutta se, mitä näin toisen ilmeestä silmäkulmastani, kertoi enemmän kuin tarpeeksi. Enhän mä sitä ääneen sanonut, mutta olin luvannut itselleni, jotta sen jälkeen, kun Hertta vain olisi varsonut ja kaikki oli mennyt hyvin, mä panostaisin itseeni mm. nukkumalla. Tokikaan mä en tiennyt, että mihin aikaan tuo hetki sijoittuisi, vaikka totta puhuen mä kyllä toivoin, jotta Hertta varsoisi vaikka tulevana yönä. Ehkä mä en ollut välttämättä sittenkään tiennyt mihin mä olin itseni laittamassa. Tokihan mä saatoin myös odottaa sitä, että mä pääsisin omaan sänkyyni nukkumaan koska matkailuauton sänky ei ollut se maailman mukavin vaihtoehto, vaikka se olikin oman autoni takapenkkiä mukavampi vaihtoehto.

Istuttuamme jonkin aikaa matkailuauton seinustalla Reetta lupasi, jotta voisi pitää ainakin pari tuntia varsavahtia ja sanottuaan tämän toinen passitti minut nukkumaan. Vaikka yritin vakuuttaa, että pärjäisin kyllä, ei tainnut mennä kauaa siitä hetkestä, kun pääsin sänkyyn, kun olin jo nukahtanut. Paria tuntia myöhemmin havahtuessani paukkeeseen ovella, minulla meni hetki asennoitua paikkaan ja aikaan. Kömmittyäni ylös sängystä ensimmäiset askeleeni olivat hieman hataria ja huteria ennen kuin ne taas vakautuivat ja saatoin kävellä ovelle ja astua ulos.

”Huomenta unikeko” Reetta totesi heti kun näki jotta olin edes jollain tasolla mukana tässä hetkessä.
”Hu….omenta” vastasin haukotuksen katkaistessa sanani melkein heti sen alkaessa.
”Hyvin tapahtumarikkaudettomat oli viimoiset pari tuntia. Mutta harvemminhan nuo päivällä varsovat. Hyvä vaan, jotta sait vähän unta alle koska sulla taitaa tulla taas yks uneton yö”. Nainen puheli samalla kun nyökkäsi läppäriäni kohden.
”Mhhmm…” mutisin, sillä en tiennyt mitä muutakaan olisin vastannut. Totta puhuen jokainen varsaton päivä tarkoitti myös sitä, että jossain sisälläni jännitykseni ja epävarmuuteni vain kasvoi kasvamistaan enkä todellakaan tiennyt miten ihmeessä selviäisin siihen asti, jotta varsa olisi oikeasti syntynyt.

Reetta istui vielä jonkin aikaa seuranani ennen kuin tuon oli pakko jatkaa matkaansa. Jäin itse vielä hetkeksi istumaan matkailuauton sivulle, ennen kuin pungersin itseni ylös ja suuntasin talliin katsomaan Hyvin Tiinettä tammaani. Hertta seisoi karsinassaan yllättävänkin rauhallisena, vaikka saatoinkin arvella, jotta tammalla alkaisi ihan varmasti olemaan tukalat paikat tässä kohtaa tiineyttä. Poimin karsinan ulkopuolelta Hertan riimun ja narun ennen kuin astuin karsinaan ja tervehdin tammaa. Huomatessani kuinka tuskaisen oloinen tamma oli, en voinut kuin toivoa jotta jollain ilveellä varsominen käynnistyisi joko päivällä, tai sitten viimeistään illalla/yöllä jotta Hertta saisi helpotuksen oloonsa, sillä itse en tiennyt mitä ihmettä voisin tehdä helpottaakseni tamman oloa. Oikeastaan mä en ollut edes varma siitä, oliko mitään tehtävissä, jotta Hertan oloa olisi mahdollista helpottaa.

Pujotin riimun tammani päähän ennen kuin pyysin Hertan liikkeelle ja lähdimme etenemään tamman määräämällä tahdilla kohti ulkoilmaa. Tokihan mä olisin varmaan voinut pyytää tammaa kävelemään hieman reippaaminkin, mutta toisaalta musta tuntui, jotta se olisi ollut pelkästään Hertan kiusaamista. Ehkä sekin, että yritin viedä tammani pienelle ulkoilulle, saattoi olla jonkun mielestä tamman kiusaamista, mutta mä toivoin, jotta pieni maisemanmuutos piristäisi tammaa edes hieman. Pihamaalle päästessämme annoin Hertan pysähtyä ensimmäiselle vihreälle mättäälle ja kiertelimmekin pihamaata vajaan puolen tunnin ajan sitä tahtia mitä rautiaanpäistärikköni halusi edetä.

Palattuamme takaisin talliin kiinnitin Hertan käytävälle, jotta saatoin harjata tamman läpikotaisin. Nyt mammalomalla tamma oli saanut ehkä hieman enemmän vain olla, varsinkin tiineyden saavuttaessa viimeisiä viikkojaan, joten karvapeitteeseen oli päässyt pesiytymään hyvä pölykerros. Harjaus näytti selkeästi olevan mukavaa tamman mielestä, vaikka joistain paikoista punaiset korvat kääntyivätkin hieman niskan suuntaan. Normaalisti Hertta ei ollut ihan niin hapan harjatessa, joten todennäköisesti nuo paikat eivät vain enää tuntuneet mukavilta tamman mielestä ja toivoinkin jotta seuraava yö olisi se, kun tamma päättäisi lopulta luopua alivuokralaisestaan.

Se, paljonko kello oli, tai monesko hereillä olo tunti mulla oli takana, olivat faktoja, joihin mulla ei todellakaan ollut mitään kommenttia. Olin tuijottanut varsomakameraa enemmän vähemmän kokoaikaisesti muutaman tunnin ajan, kun läppärini ruudulla näkyvä rautiaanpäistärikkö tamma alkoi käyttäytymään levottomammin. Rautiaanpäistärikön näyttäessä siltä, jotta nyt todellakin oli H hetki käsillä kaikki se väsymys joka jäseniäni oli yrittänyt alkaa painamaan katosi kuin sormia napsauttamalla ja tunsin kuinka adrenaliini kohisi suonissani. Tajuamattani sitä itsekään, olin siirtynyt tuolini reunalle tietämättä oikein pitäisikö minun mennä talliin auttamaan tammaa, vai antaa Hertan hoitaa homma omatoimisesti. Totta puhuen mä en oikeastaan edes tiennyt, että miten mun pitäisi auttaa Herttaa, jos sellaiseen tilanteeseen päädyttäisiin, jossa tamma kaipaisi mun apuani.

Isällä olisi varmasti vastaukset mielessäni vallitseviin kysymyksiin, mutta mä en todellakaan aikonut ottaa puhelinta käteen ja soittaa kysyäkseni neuvoja tai muuta infoa, jotta saisin tietää, että missä kohtaa mun tulisi puuttua Hertan varsomiseen. Enkä mä edes tiennyt, että olisiko isä vastannut mulle, saati että olisiko se kertonut vastauksia kysymyksiin, joita mieleeni oli noussut ja mitä mä epäröin.

Hertan painuessa makuulle ja näyttäessä siltä, että varsominen olisi todellakin edessä mä en voinut enää odottaa, vaan ponkaisin itseni seisaalle ja melkein hölkkäsin tallin ovelle. Yritin avata sen mahdollisimman hiljaa, ennen kuin pujahdin sisälle rakennukseen ja siirryin oikealle karsinalle. Päästessäni oikean karsinan eteen kerkesin juuri parhaimmikseni nähdä tamman esikoisvarsan syntymän. Loppupeleissä en uskaltanutkaan mennä häiritsemään tammaa, vaan seurasin karsinan ulkopuolelta prosessin loppuun. Vasta kun pieni tumma varsa makasi oljilla pehmustetussa karsinassa, uskalsin raottaa karsinan ovea sen verran että pääsin karsinaan sisälle.

”Hei tyttö. Saanko mä katsoa?” Puhelin tammalle samalla kun hiivin karsinan seinustalla paikkaan, josta näin varsan sekä emän kunnolla. Seurasin tamman toimintaa ja onnekseni Hertta näytti alkavan hoitamaan varsaansa, joten suuri kivi tuntui tippuvan mun sydämeltäni. Täysin ajatuksissani kaivelin puhelimeni collareideni taskusta ja nappasin parivaljakosta kuvan, jonka päädyin lähettämään työmaan johtajalle kertoen, että olisin seuraavan päivän poissa töistä.


**

Varsan noustessa jalkeille, seurasin jotta se pääsi nisälle ja varsinkin sitä, että Hertta antoi varsan imeä. Ymmärrettävästi pienellä oli koordinaatio hieman vielä haussa, mutta nähdessäni jotta pieni turpa löysi oikeaan osoitteeseen mä olin enemmän kuin helpottunut. Tässä kohtaa mä uskalsin myös vihdoin ja viimein selvittää oliko kyseessä pieni prinssi vai prinsessa. Oikeastaan mulle ei ollut sillä väliä kumpi varsa oli, ainut mikä mua kiinnosti, oli se, jotta molemmat emä ja varsa olisivat kunnossa.

Varsan lopetettua imemästä sain paremman kuvan pienestä ja lopulta päädyin lähettämään sen Reetalle saatesanoin ”pieni prinssi syntyi noin tunti sitten”.

29.07.2024

Aika oli kadonnut johonkin ja siitä hontelosta ja kömpelöstä pienestä hevoseläimestä oli kasvanut jo oikeasti hevosta muistuttava pieni eläin. Tokihan Turkka alkoi olemaan jo kolmen kuun, joten ehkä olikin odotettavissa, jotta ori alkaisi hiljalleen näyttämään vain enemmän hevoselta. Viimeisen parin kuun aikana mä en ollut tehnyt Hertan kanssa paljoakaan vaan tamma oli oikeasti saanut viettää täyttä vapaa-aikaa varsansa kanssa. Muutaman kerran viikossa olin kuitenkin pyrkinyt harjaamaan Hertan ja samalla myös Turkka oli saanut oman osansa käsittelytreenistä.

Päivittäin Turkan kanssa oltiin myös opeteltu pitämään riimua sekä kulkemaan talutettuna, vaikka pääasiassa varsa saikin kulkea vielä ilman taluttajaa – osin myös siksi että en tiennyt kuka mua voisi auttaa. Jos me oltiin satuttu tallille yhtä aikaa Reetan kanssa mä olin pyytänyt tuolta apua, mutta kovinkaan usein mä en ollut kehdannut toista häiritä. Enkä mä oikeastaan edes ollut varma siitä, teinkö mä varsan kanssa oikeita asioita. Olinhan mä yrittänyt miettiä, että mitkä olivat sellaisia taitoja, joita Turkan olisi hyvä oppia. Tokihan samalla tuli eteen sekin fakta, jotta enää ei olisi montaa kuukautta siihen, kun ori tulisi vieroittaa emästään ja oikeastaan samalla sen eskari kohti ravurin elämää alkaisi.

Mä ehkä olisin halunnut olla itse opettamassa Turkkaa ajolle, mutta totta puhuen mun piti olla realistinen. Miettiessäni sitä, että viettäisin ensin päivästäni vähintään kahdeksan tuntia raksalla, jonka jälkeen mulla olisi vielä Hertan hoitaminen ja sen jälkeen vielä Turkkakin. Pankkitilini saldo ei myöskään ollut sellaisella tasolla, jossa mä voisin vähentää töitäni, enkä mä totta puhuen edes tiennyt, että miten se onnistuisi. Kai siinä kohtaa pitäisi hypätä yksinyrittäjäksi, jotta olisi hieman enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa työmääräänsä. Ehkä jossain kohtaa tämä voisi olla sellainen linja, jota voisi olla järkevä tutkia, mutta ei todellakaan vielä tässä vaiheessa. Totta puhuen mä halusin nyt vain saada hommat rullaamaan jollain tavalla kahden hevosen kanssa ja sitten ehkä voisi tehdä jotain isompia peliliikkeitä suuntaan, jos toiseensa, riippuen toki ihan täysin siitä, että millaisella mallilla elämä ylipäätään niissä hetkissä oli.

Sainhan mä olla kiitollinen ja onnellinen siitäkin, että mulla oli ystäviä, jotka olivat hevosmaailmassa samalla osastolla kuin minäkin ja näin ollen olin löytänyt Turkalle vieroitus- ja opetuspaikan talveksi. Paikka oli onneksi järkevän ajomatkan päässä Kössiltä, joten minun olisi helppo käydä katsomassa nuorta oria ja toivottavasti olla myös mukana Turkan kouluttamisessa ennen kuin todennäköisesti se ruunattaisiin ja varsa pääsisi palaamaan takaisin Kössille.

Tokihan noihin hetkiin oli vielä pitkä ja tässä kohtaa taisikin olla vain parasta keskittyä siihen hetkeen joka oli tässä ja nyt ja murehtia muusta sitten myöhemmin kun nuo tilanteet tulivat oikeasti eteen.

07.11.2024

Viimeisen kuukauden aikana Kössille oli muuttanut parikin uutta tyyppiä. Ensimmäisenä tiluksille oli saapunut puoliverisensä kanssa kuusitoista kesäinen Ulla. Totta puhuen mun kuullessani asiasta mä en ollut välttämättä kovinkaan innoissani tästä asiasta. Tokikaan mä en tiennyt paljonko mulla oli sanottavaa vaikka olinkin jo neljännesvuosisadan verran tallannut tätä maata.

Hertta ja - varsinkin - Turkka olivat toisaalta vaatineet mun huomiotani varsinkin viimeisen kuukauden aikana kun olin valmistautunut nuoren orin vieroittamiseen. Mä olin tutkinut erilaisia tyylejä vieroitukselle, ennen kuin olin päätynyt ns. Cold Turkey metodiin.

Mä olin infonnut Reettaa projektin jokaisesta vaiheesta, sillä mä epäilin että tarvisin varmaan apua siinä kohtaa kun Turkan vieroitus olisi todellakin edessä. Olin kerennyt jo tottua vähän liiankin hyvin siihen jotta saimme keskustella asioista kahdestaan joten Ullan saapuminen porukkaan ja oman mielipiteensä tuominen esiin oli vaatinut jonkinlaista opettelua. Tokihan ne viikot, joita Ullan kanssa oli kerennyt törmäilemään Kössillä, olivat muuttaneet ainakin hieman mielipidettäni toisesta, vaikka varmasti ottaisikin vielä oman aikansa ennen kuin lämpeäisin kunnolla toiselle.

Marraskuun alkupuolella meidän kolmikko sitten laajenikin taas nelikoksi kun talliin muutti skyroksen ponitamma Fayhthe ja tuon ylläpitäjä Ruska. Totta puhuen tätä valintaa mun oli pakko kyseenalaistaa vieläkin enemmän, mutta toisaalta onni oli se, että Reetta kertoi jotta Ruskan isä kävisi myös toisen kanssa tallilla joten meidän ei – toivottavasti – tarvitsisi olla lapsenlikkana.

Olihan se oikeastaan ihan mukava saada vähän lisää eloa tällekin pihalle ja vaikka välttämättä alku ei aina ollutkaan se helpoin, ehkä me tultaisiin molempien uusien naamojen kanssa toimeen kunhan tässä vain oppisi tutustumaan niin tyyppeihin. Olettaen että Turkan edessä oleva vieroitus menisi edes jotenkin nappiin ja orivarsa ei laittaisi ihan täysin hösseliksi kaikkea. Varsinkin kun talven aikana varsa olisi tarkoitus vielä ajo-opettaakin jotta ensi syksynä sitten päästäisiin treenin pariin.